Mulla on nyt viimeiset puoli vuotta ollut enemmän tai vähemmän merkityksetön olo, etenkin tiimissä ja akatemialla ylipäänsä. Fiilis menee kun aallokko konsanaan, välillä myrskyää ja välillä on hyvinkin tyyntä ja tasaista. Tää ei taatusti johdu tiimistä itsestään, enkä osoita ketään yksilöä sormella, päinvastoin!

Tää johtuu siitä, etten ole viime aikoina löytänyt omaa paikkaani ja sellaista oloa, että mulla on jotain arvokasta mitä saan tuoda tiimille. Ja kaikki tää on itsestä kiinni. Jokainen askel lähtee omasta päätöksestä ja jokainen jossittelu ja tekosyy on vaan kivenmurikka keskellä tietä hidastamassa tahtia. Sitten pitääkin vaan päättää jääkö murikalle vellomaan ja odottamaan jotain joka sen siirtää, vai kiertääkö sen ja jatkaa matkaa. Mä oon tainnu jäädä vähän vellomaan ja odotamaan sitä, että joku sanoo mulle jotain suurenmoista ja haastaa tekemään jotain mikä pelottaa.

Oon pitkään koettanut hakea syytä fiiiksille ja sille, että olo on aika, no miten sen nyt sanoisi ”blah”. Saatoin ehkä, painosanalla ehkä saada siihen tänään varmistuksen kun olin kehityskeskustelussa Veijon kanssa.

Sport and Business seminaarissa Petteri Kilpinen puhui merkityksellisyyden tunteen tärkeydestä, ja siitä kuinka vahvasti se ohjaa toimintaa ja ajatteluamme. Voisiko valju ja mitäänsanomaton fiilis johtua juuri tästä. Mä luulen, että voi.

En ole löytänyt täysin paikkaani ja merkitystäni tiimissä viime aikoina, tuntuu koko ajan, etten osaa hakeutua haasteisiin ja voittaa pelkojani. Perustelen kaiken aina itselleni ja keksin tekosyitä miksi juuri nyt on huono hetki. Klassikkotapaus!

Epävarmuus syö uskoa itseeni ja siihen, että pystyn mihin vaan. Tiedän kuitenkin, että mussa on hirmuinen määrä potentiaalia ja hyviä juttuja joita voisin tuoda tiimille kun osaisin ottaa sille ajan ja antaa sille luvan. Rohkeus astua esille omien juttujen ja ajatusten kanssa on puuttunut! Mun mieltä varjostaa vaan typerät ajatukset jotka hidastaa tahtia ja uskoa omaan juttuun ja persoonaan.

Oon aina villeissä ajatuksissa pallotellut ideaa hakea Hurman bisnes leaderiksi, sanon sitä mielummin tässä esseessä tsemppariksi ja porukan vetäjäksi. En oo kuitenkaan ikinä uskaltanut sanoa salaista ”haavetta” edes ääneen. Ja eikös se niin mene, että vasta kun asiat sanoo ääneen niistä saattaa jonain kauniina päivänä tulla totta. Muuten ne jää vaan velloviksi ideoiksi ja siirtyy ideoiden hautasmaalle kaikkien tekosyiden kuorruttamana.

Pöhkö Madde ajattelee, että mitähän siitä ajateltaisiin ja kaikki varmaan mielessään pohtii, että tuoko, takuuvarma emämunaus tulossa. Tuskinpa vaan ajattelee, mutta on aika pirun rankkaa, kun oma mieli syöttää jatkuvasti moisia ajatuksia, eikä anna mahdollisuutta ajatukselle, että muut uskovat myös sinuun.

Puhuin kehityskeskustelussa tunneälystä, ja siitä kuinka koen haastavaksi, mutta myös eduksi sen, että imen ihmisten tunteita ja ajatuksia vahvasti itseeni, jolloin minun on vaikea kääntää tunnetilaani takaisin positiiviseen, tsemppaavaan ja iloiseen minään.
Puhuttiin tästä tovi Veijon kanssa ja sain muutamia hyviä vinkkejä. Esille nousi myös psykologinen johtaminen, postitiivisen psykologian voima ja tunnelmajohtaminen. Nää jutut mua kiinnostaa, ja johtaminen ylipäätään, et varmaan olisi uskonut, koska en moisesta ole kehdannut puhua. Kiinnostaa myös, kuinka pitää porukassa inspiroitunut, positiivinen, mutta samaan aikaan kyseenalaistava, tehokas ja haastava ilmapiiri eli kehittymisen ilmapiiri.

Mua kiinnostaa kovasti se, kuinka aistia porukkaa niin, että kaikilla on lupa olla se kuka on, ja jokaisella on merkityksellisyyden tunne ja paikkansa porukassa. Mua kiehtoo just se merkityksellisyyden löytäminen jokaiselle tiimiläiselle ja täysin avoimen ja rehellisen dialogin ja ilmapiirin luominen. Inhimillisyys kunniaan, koska kukaan meistä ei oo superihminen! Ihmisen mieli on kyllä kummallinen ja koenkin isosti, että haluan auttaa muita näkemään itsensä just hyvänä tyyppinä sellaisena kun on; huonoina, tosi huonoina, hyvinä ja superhyvinäkin päivinä. Aitous, tunneäly, luovuus ja rehellisyys on juttuja joita haluaisin vaalia, jos joskus tulevina kausina uskallan pestiä hamuta.

Palataan vielä hetkeksi otsikkoon riittääkö uskallus vai pelottaako emämunaus.

No emämunaushan pelottaa.. ehkä kaikkein eniten. Kuka nyt ei jännittäisi sitä, että mokaa ja sut muistetaan ikuisena floppina. Hahah.. tajuan tätä kirjoittaessakin, että oon kasvattanut ajatuksen porukan vetäjästä törkeisiin mittakaavoihin. Koska onhan jokaisella vetäjällä tiimi. Timanttinen porukka joka muodostaa kokonaisuuden. Ei kai siinä yksin emämunattaisi vaan tiiminä, mutta tietynlaisen itsekritiikin ollessa vielä vähän hassuissa mittakaavoissa asia tuntuu toiselta.
Ehkä just tämmönen juttu on se mitä tarviin. Taas muuan Petteri Kilpisen luennosta inspiroituneena… ”Oo rohkee, elämää ei kannata elää niin, että katselee nyt vierestä jotta osaa sitten ensi elämässä. Siitä ei oo hyötyä, että tietää miten pirkanmaan talous toimii, jos sattuu syntyyn vaikka Saloon sammakkona”. Ja niin se kai on.
Kilpinen puhui myös paljon siitä, että elämä ei oo harjoituskierros vaan kaikki tapahtuu nyt ja tässä hetkessä. Ei tuu sellaista paikkaa, että koko elämänsä vaihtopenkiltä katselleena seuraavassa elämässä voi sitten kokeilla miten se tähtipelaajan laiffi sujuu. Oispa näin, vaan ei. Jutut mitkä pelottaa on juttuja mitä kohti pitää mennä. Ja tämmönen juttu on kai just sitä.

Kilpinen sanoikin muutaman hyvän pointin siitä mikä muutoksessa pelottaa ja mitkä on muutoksen esteet:

Menestymisen pelko, epävarmuus, vastustus, epäonnistumiset. Usein jätät asioita tekemättä juuri sen vuoksi, että pelkäät epäonnistua. Saatat pelätä myös menettämistä eli menetät jotain kun otat jotain muuta tilanne. Etenkin kiire tai väärä aika ja paikka on parhaita esteitä menestymiselle, tai pikemminkin niiden perusteleminen. Eli perustelut siitä, että nyt ei ole oikea aika, koska tämä ja tämä… Koskaan ei ole oikea aika niille jotka etsivät sitä. Väärä aika, paikka, väri, tila, hetki, tunne, valaistus, ruoka ja miljoonat muut syyt estää tekemästä juttuja joita vois tehdä juuri ja nyt.
Toisinaan sitä turhautuu itsekin omaan ajatteluunsa ja siihen kuinka helppoa on anteeksiantaa ja perustella itselleen väärät päätökset ja nössöily. Harvoin sitä katsoo peiliin ja myöntää, että en tee tätä koska pelottaa niin kamalasti. Jos näin tekisi, uskallanpa väittää, että pelkoa kohti tulisi mentyä paljoa useammin.

Siinä muutamia ajatuksia mun pään sisältä. Nyt kun nää “haaveet” ja ajatukset on sanottu ääneen, olo on itseasiassa aika hyvä, ehkä.