Voisin melkein itkeä onnesta, kun tajusin, että kesäloman alkuun on kolme päivää aikaa ja ensimmäinen puolivuotinen Proakatemialla on vihdoin takana. Viimeiseen vuoteen on mahtunut kaikkea mahdollista auringonpaisteesta rajumyrskyihin; olen ehtinyt vihata ja rakastaa tiimiläisiäni, haukkua ja kehua Proakatemiaa sekä ollut eksyksissä oman itseni kanssa. Kaiken tämän tunnekuohun jälkeen koin, että ajatukset on pakko päästä purkamaan tekstiksi. Asiaa miettiessäni huomasin, että viimeistä vuotta pystyy hyvin vertaamaan perinteiseen suomalaiseen juhlintaan, aina pikku hiprakasta vuosisadan päänsärkyyn.

Syksy 2019 oli onnellisen nousuhumalan aikaa. En ollut koskaan ajatellut hakevani korkeakouluun, kunnes kuulin Proakatemiasta; se kuulosti juuri täydelliseltä paikalta minulle, joka haaveili yrittäjän vapaudesta ja tekemällä oppimisesta. Kouluun pääseminen oli täysin käsittämätöntä ja jo ensimmäisistä päivistä lähtien tunsin suurta ylpeyttä ja onnea siitä, että olin proakatemialainen. Ympärilläni oli uskomattoman mahtavia ihmisiä, olin unelmien koulussa, tulevaisuus näyttäytyi ruusuisena. Yhtäkkiä elämässä ei ollut enää mitään muuta kuin Proaktemia; vietimme illat ja viikonloput yhdessä vuosikurssilaisten kanssa ja puheenaiheet pyörivät lähes yksinomaan akatemian ympärillä. Muut kaverit jäivät taka-alalle, eikä se edes haitannut, sillä olimme täysin hullaantuneita omasta, lähes 40:n hengen porukastamme. Koko syyslukukausi meni opiskelijabileissä juosten ja Kuntokadun opettajia yhdessä haukkuen. Emme malttaneet odottaa Proakatemialle pääsyä, sillä se merkitsi unelmien muuttumista konkretiaksi.

Tammikuussa onnen huuma oli Revenassa ylimmillään. Tiimijako oli mennyt hyvin ja helmikuuhun mennessä olimmekin humalluttaneet itsemme loppumattomalla hypellä siitä, mitä kaikkia unelmia koulu meille mahdollistaisi. Osuuskunnan perustaminen sujui kuin tanssi ja elämä virallisesti akatemialaisena oli ihanaa, vaikkakin kiireistä. Itseluottamus huokui meistä, kun saimme selvän voiton Revenan ja Wauren välisestä myyntikilpailusta.

Mikään ei voinut meitä pysäyttää; olimme syvällä Proakatemiakuplan sisällä ja onnellisen tietämättömiä tulevasta laskuhumalasta.

Kaikki lähti maaliskuusta; tukeva humala olikin yllättäen turruttanut meidät paikoilleen. Kun osuuskunta oli hirveällä höyryllä saatu perustettua, ilmaan jäi kysymys: mitäs nyt? Pelkkä hype ei enää riittänyt, kun pitäisi alkaa miettimään – ja ennen kaikkea tekemään projekteja. Asiat junnasivat paikoillaan, viestintä sakkasi. Ja kun viestintä ei toimi, koko tiimi on pian kriisissä.

Laskuhumala tuli vauhdilla eikä säästänyt ketään. Toukokuuhun mennessä se oli muuttanut muotoaan pahimmaksi mahdolliseksi Proakatemiakrapulaksi. Kuten juhlimisessa ylipäätään, liika on liikaa, vaikka viini olisi kuinka hyvää. Kun on viettänyt koko vuoden eläen ja hengittäen Proakatemiaa aamusta iltaan, jossain vaiheessa raja tulee vastaan. Ja kun se tulee, se tulee kunnolla. Tiimikaverit eivät olekaan kaiken aikaa mahtavia, upeita ja fiksuja, vaan myös ärsyttäviä, itsepäisiä ja kaikkitietäviä. Erimielisyyksiä syntyy vähän väliä ja niiden selvittelyyn koitetaan epätoivoisesti etsiä tilaa tupaten täyteen ahdetuista kalentereista.

Ylenpalttinen hypetys unelmien koulusta saa höyryn nousemaan korvista. Yhtäkkiä ymmärrän, miksi Kuntokadun tradenomilinjan opiskelijat ajattelevat meidän olevan ylimielisiä; minäkään en jaksa enää ainuttakaan LinkedIn-päivitystä tai Instagram-storya, jossa pauhataan yrittäjyydestä tai siitä, kuinka unelmat toteutuvat Proakatemialla, tai siitä, mikä kirja nyt mahtaa olla lukuvuorossa.

Alan vihaamaan sanoja unelmaprojekti, unelmien koulu ja yhteisö. Liekkiemojia en voi sietää enää silmissäni. Haluan puhua välillä jostain muustakin kuin akatemiasta. Haluan nähdä välillä joitain muitakin, kuin akatemialaisia. Haluan viettää iltani lukemalla jotain muuta kuin kirjaa, josta täytyy tehdä essee ja ilman, että kännykkäni ilmoittaa jatkuvalla syötöllä tulevista Teams-viesteistä.

Älkää käsittäkö väärin. En voisi kuvitella olevani missään muussa korkeakoulussa, kuin Proakatemialla. Rakastan sitä, että akatemialla minulla on oikeasti valta vaikuttaa omaan tulevaisuuteeni. Rakkaus on vain välillä kovin raskasta.

Proakatemiakrapula iskee joihinkin pahemmin kuin toisiin; joidenkin pää kestää kolme vuotta ilman sen suurempaa päänsärkyä tai pahoinvointia. Jotkut toipuvat nopeasti, toisilla se vie pidempään. Varmaa on kuitenkin se, että hyvällä ja yksilöidyllä hoidolla jokainen voi selvitä.

Pyhitän oman kesäni lähes kokonaan toipumiselle; aion nähdä niitä kavereita, jotka eivät opiskele akatemialla, aion mennä terassille juomaan viiniä (kyllä, Proakatemiakrapulaa hoidetaan juuri niin), aion viettää useita päiviä ajattelematta kertaakaan kouluun liittyviä asioita. En aio avata Zoomia, Teamsia tai koulun sähköpostia. Aion lukea kirjoja ilman, että teen muistiinpanoja samalla.

Loppujen lopuksi tiedän, että syksyllä Proakatemialle palataan luultavasti taas innosta puhkuen, uudessa, onnellisessa nousuhumalassa. Tällä kertaa kuitenkin lupaan nauttia Proakatemiakuplasta vastuullisesti, sopivan kokoisina annoksina ja muistaen siemailla välillä myös muuta elämää.

PS. Jos mietit, kuinka Niko ja Makke Leppäsen Itseluottamus-kirja tähän liittyy, niin kyseinen kirja oli minulla luvussa juuri, kun Proakatemiakrapula oli pahimmillaan. En pystynyt lukemaan kirjaa loppuun, koska en jaksanut enää yhtä ainutta ”näin teet itsestäsi menestyvän yrittäjän” -neuvoa. Se syy, mikä minut saa taas ensi syksynä kävelemään takaisin Proakatemialle ja asettamaan itseni alttiiksi kaikille tässä esseessä mainituille uhille, on kuitenkin itseluottamus. Usko siihen, että kyllä tästä selvitään, yhdessä tiimiläisten ja yhteisön kanssa. Ja niiden pirun unelmien ja liekkiemojien voimalla.