No niinpä kai, mutta minne se vie? Strategiahan sekin on, että kaivaa päänsä hiekkalaatikkoon ja tiivistää reunat. Onpahan ympärillä seuraileville hupia. Mutta mitenkäs sitten, kun kaikki muutkin tekevät samoin? Melkoinen rivi.

”Kyky kuunnella on muuttunut kyvyksi sulkea ulkopuolelle kaikki, etenkin eri mieltä olevat, tai liian hitaasti ymmärtävät.”

Some tekee tästä helppoa. Algoritmit tuovat eteesi vain postauksia, joista se tietää sinun pitävän. Ympäröi sinut ihmisillä, joiden kanssa olet samaa mieltä. Et enää ajattele itse. Ajattelet asioita ärsykkeistä, jotka tulevat näytöllesi ei omasta valinnastasi, vaan ulkopuolisesta vaikutteesta. Nykyäänhän kuulee puhetta siitä, että kaikki mahdollinen on hyvä ulkoistaa. Mutta miten pitkälle olet valmis viemään tämän ulkoistamisen? Et enää ajattele itse. Siis. Niin, että et enää ajattele itse? Entä ajatteleeko naapurisi? Siis itse, toki hänkin ajattelee asioita niistä ärsykkeistä, joita vastaanottaa, kuten sinäkin. Jännä miten pidämme oikeutenamme tuomita toiset kovaan ääneen nopeasti ilman varmoja perusteita, mutta yllätytään ja pidetään kiinni oikeudestamme loukkaantua silloin, kun joku toinen tekee niin.

Entäs sitten, kun olet jonkun kanssa eri mieltä, ja molemmilla on sekä oikeus olla oikeassa että oikeus olla kuuntelematta? Let’s go.

Murphy mainitsee kirjassaan seuraavan ajatuksen suunnilleen seuraavasti: ”Yhteiskuntamme on epäyhtenäinen ja ihmiset ilmoittavat mielipiteensä räikeämmin ja äänekkäämmin tavoittaakseen nopeasti saman lailla ajattelevia. Ennen teinit rakensivat identiteettiään ja ryhmäsidostaan näin. Nykyään koko yhteiskunta”. Kuuntelin teoksen äänikirjana, ja tämän olin kirjannut muistiinpanoihini ylös. Lainaukseni tarkastaaksesi, suosittelen koko kirjan lukemista tai kuuntelemista. Hyödyllistä settiä.

En juurikaan nauti politiikan seuraamisesta, koska valehtelematta oma käsitykseni siitä istuu edellä mainittuun kuvaukseen. Surettaa hieman, että oma käsitykseni maan sivistyksen huipusta on se, että ei ajeta yhteisiä asioita. Ei mietitä sitä, mistä ollaan samaa mieltä. Ei sitä mitä halutaan saavuttaa yhdessä. Mietitään sitä, että, missä kaveri on eri mieltä, ja miten se saadaan muotoiltua niin, että saadaan se vielä kuulostamaan yleisölle räikeältä. Ja onhan minulla siihen oikeus, koska se on kaiken lisäksi kusipää ja juntti, kun kehtaa ajatella niin. Minulla on tähän oikeus.

Sitä vaan mietin, että kai tässä kaikkien oikeuksien sekamelskassa jotain vastuutakin on? Jollain ainakin. Tai eikö muka pitäisi olla? En minä tiedä. Mutta minulla on oikeus olla tietämättä, että suksi sinä siitä suolle kertomaan mietteesi. Kuulisin sen kyllä mielelläni, jos se ei olisi niin läpeensä paska.

No jaa, tuo nousi puhtaasta turhautumisesta nykyajan cancel -kulttuuria kohtaan. Tiedän, että tässä maassa on päättämässä asioista lukuisia henkilöitä, jotka ovat paikallaan hyvistä motiiveista ja yrittävät todella tehdä muutosta parempaan fiksuin keinoin. Sitä kunnioitan.

Ja toisaalta, en ihan oikeasti tiedä kauanko jaksaisin itse olla asiallinen ja kuunnella, jos ympäristö olisi päivittäin kuvaillun kaltainen. Todennäköisesti ajatuksissani vetäisin jengiä vähintäänkin verbaalisesti kuonoon. Ja välillä vedänkin, verbaalisesti.

Aihe ei myöskään koske vain suuria saleja, joissa tehdään päätöksiä, jotka vaikuttavat miljooniin. Se koskee sinua. Yritystäsi, työpaikkaasi, perhettäsi ja ystäväpiiriäsi. Ja mikä ikävintä, se koskee minuakin. Ei ihan oikeasti aina kiinnostaisi.

Monessa mielessä meitä on ehdollistettu olemaan kuuntelematta. Harvoin on seurannut mitään hyvää siitä, kun vanhemmat, opettajat tai muut auktoriteetit ovat lapsuudessamme todenneet: ”Kuuntele minua!”

Mutta mikäli emme kuuntele, mihin voimme päästä? Vanha afrikkalainen sananlasku sanoo, jos haluat mennä nopeasti, mene yksin. Jos haluat mennä pitkälle, mene yhdessä. Mentäisiinkö pitkälle?

Mutta se edellyttää kuuntelua. Ja halua ymmärtää. Ei sitä, että annat toisen puhua vain ylentääksesi itsesi seuraavalla kommentilla.

Ilman kuulluksi tulemista syntyy kuunteluvaje. Kuunteluvaje tekee ihmisestä yksinäisen, meillä on tarve tulla kuulluksi ja kokea kuuluvamme joukkoon. Yksinäisyys ei useinkaan johdu siitä, että olisi yksin. Ihmiset eivät vain päästä toisiaan lähelle. Yhteenkuuluvuuden tunne on kahden kauppa. Ja sen puuttuessa ilmaantuu monia haasteita. Itsemurhaluvut ovat huipussaan, ihmiset raportoivat huonosta terveydentilasta todennäköisemmin, kuin ennen. Ihmiset maksavat palveluista, joissa vuokrataan perheenjäseniä. Kuulostaa omaan korvaani hullulta, että maksaisi jollekin siitä, että hän esittäisi julkisessa tilanteessa perheenjäsentäni tai puolisoani. Tulen surulliseksi siitä viestistä, jota tämän kaltaisten yhtiöiden menestyminen kertoo yhteiskunnistamme.

Meidät on luotu yhteyteen. Yksinäisyys on kipeää, yhteisön ulkopuolelle jääminen, tai pelko siitä on lamaannuttavaa. Ei siis ihme, että olemme ihmisinä usein valmiita tekemään lähes mitä vain sen eteen, että asemamme vahvistuisi. Mutta mikäli teemme sen sillä hinnalla, että ohitamme kaikki ihmiset ympärillämme, vahvistamme vain kierrettä.

”Hurt people, hurt people.” -Loukatut ihmiset loukkaavat ihmisiä.

Usein heittelemme kivuistamme käsin kaivetuista poteroista verbaalisia käsikranaatteja toistemme monttuihin. Entä jos sen sijaan alkaisimme ottamaan askelia kipumme kohtaamiseksi ja toistemme kuulemiseksi. Toistemme ymmärtämiseksi. Se on ainoa tapa kasvaa ja mennä eteenpäin. Usein siihen tarvitsemme apua. Siis, toisiamme. Muistetaan olevamme tuntevia ihmisiä, ja muidenkin olevan.