Miltä tuntuu kun ei tunnu miltään?

Taikatalvi

”Hän kulki ja tunsi mielensä yhä kevyemmäksi. Lopulta hän melkein riemastui, vihelteli ja potki jääkalikkaa edellään pitkin rantaa. Ja sitten alkoi leijailla lunta. Se oli ensimmäinen lumisade uudenvuoden jälkeen, ja Muumipeikko oli hyvin hämmästynyt. Hiutale toisensa jälkeen laskeutui hänen lämpimälle kuonolleen ja suli. Hän pyydysti niitä käpäläänsä ihaillakseen niitä hetken, hän katseli ylöspäin ja näki niiden leijuvan kasvoja kohti. Niitä tuli yhä enemmän ja enemmän, pehmeinä ja kevyinä kuin untuvat. Näinkö se käykin? mietti Muumipeikko. Ja minä kun luulin, että lumi kasvaa alhaalta päin.” (Jansson 1957, 86).

Kun vaan on hetkessä, juuri siinä, kuuntelee, näkee, aistii, ihmettelee. Oli hetki mikä hyvänsä, niin se inspiroi. Olemme läsnä. Tuntuu hyvältä.

Parhaita hetkiä minullakin on ollut ne, kun kävelen treeneistä kotiin ja yritän pyydystää lumihiutaleita. Tai se, kun sateisella, mutta tyynellä ilmalla istun hiljaa ja katson järvelle. Tai se, kun ihmettelen kaikkea ympärillä olevaa, oli se sitten metsäpoluilla tai kaupungissa.

Mutta mitä jos sen inspiraation kadottaa? Mihin se menee?

Kun ei tunnu miltään?

Miltä tuntuu kun ei tunnu miltään? Vaikka olen päällisin puolin rauhallinen ja juurikin sitä rauhaa rakastava introvertti, niin olen myös todella tunne-eläjä ja seikkailija. Pienet asiat saattavat jäädä painamaan mieltä, mutta vastapainona myös yksi hyvä suklaakeksi tai sorsan poikaset lenkkipolulla voivat valloittaa mielen valolla ja ilolla pitkäksi aikaa. Saatan inspiroitua yhdestä sanasta tai lauseesta, kirjan kansista tai maisemista.

Huolestuin, kun totesin tammikuun toisella viikolla, että mikään ei tunnu miltään. Rahahuolet tai pienet pettymykset eivät järkyttäneet tunnetiloja. Mitä ihmettä?

Ensin ajattelin, että tämähän on toisaalta hyvä, hyvä kun ei paina mieltä.

Mutta mitäs kun ne pienet ilotkaan eivät tuntuneet miltään? Luin jotain, mutta inspiraatio pysyi piilossa. Tein jotain, mutta se oli edelleen hukassa. Ja lopulta tuntui ettei huvita edes lukea tai tehdä mitään, kun mikään ei tunnu miltään.

Tässä tarinassa ei ole mitään ihmeellistä loppua tai opetusta. Kerroin sattuman kautta tiimilleni ajatuksista ja mielentilasta, siitä että ei tuntunut miltään. En ollut ainoa, joka jakoi tätä tuntumattomuuden tuskaa tai jonkin sortin motivaatiopulaa. En tiedä kevensikö tai kohensiko asiasta keskusteleminen omaa oloa, mutta ainakin se oli reilua muita tiimiläisiä kohtaan, kertoa miltä tuntuu, vaikka ei tuntuisi miltään ja ehkä jopa etenkin silloin.

Mitään sen kummempaa käännekohtaa ei tosiaan tule, olin jakanut ajatukseni tiimilleni ja tulin seuraavan päivänä kipeäksi, kun jo useamman viikon ajan yrittänyt tauti kaatoi minut. Nyt olen viikon sairastellut ja pikkuhiljaa palannut arkeen. Inspiraatio on myös samoin pikkuhiljaa antanut vinkkejä itsestään, mistä piilosta sen voisi löytää. Toivon, että löydän sen tai se löytää luokseni.

Kenen totuus

”Olen ollut – kuten luultavasti kaikki – erittäin hämmentävissä tilanteissa elämässäni, kykenemätön ratkaisuihin. Fiilistellyt ja tunnustellut, mitä pitäisi ja mitä haluaisin tehdä. Kuluttavan työn ohessa ei ole tilaa kuulostella, mikä tekeminen ihan oikeasti palvelisi itseä ja toisia. Maailma on täynnä kaikenlaisia tulokulmia siihen, miten meidän pitäisi olla, elää ja ajatella; mikä on tervettä, epätervettä, hyvää, oikein, väärin, hölmöä tai viisasta.” (Taipale, 2016).

Luin Anna Taipaleen kirjoituksen Kenen totuutta elät (2016). Löysin siitä samanlaista syvyyttä ja mielekkyyttä, mitä löysin myös Tove Janssonin teoksesta Taikatalvi (1957), vaikka kirjoitukset ovatkin hyvin erilaiset.

Taipale (2016) kirjoittaa, että hän tekee sitä, mikä hänestä tuntuu hyvältä – kuten levollisuus ja inspiraatio. Hän havaitsee millaiset tilanteet ja asiat näitä tuntemuksia edesauttavat ja tekee näin valintoja, jotka ravitsevat juuri levollisuutta ja inspiraatiota.

Ehkä hyvin olennaista onkin muistaa elää omaa totuuttaan muiden tulokulmista huolimatta.

Se ei tarkoita sitä, että pitäisi sulkea silmänsä muusta maailmasta tai tavoista olla, mutta se voi tarkoittaa sitä, että käyttää aikaansa oikein.

Kiinnostavaa

Koska pitäisi olla huolissaan siitä, että ei tunnu miltään?

Tai siitä, kun inspiraatio piiloutuu, etkä löydä sitä enää?

Mielestäni on todella vaikeaa ja jopa pelottavaa yrittää tunnustella ja tunnistaa itsessään sitä, että koska jokin on oikeasti niin vinossa ja hukassa ettei huvita enää tarttua arkeen, tai vaikka huvittaisi, niin ei pysty. En tiedä meneekö omat haasteeni tämän suhteen sairastelun tai vuodenajan piikkiin vai onko kyse jostain isommasta, kuten siitä, että on tehnyt vääriä asioita tai tehnyt liian vähän oikeita asioita ja väsyttänyt oman mielensä ja kehonsa?

En osaa vastata, mutta näitäkin asioita on mielestäni kiinnostava pyöritellä, pohtia ja ajatella. Ja nyt tätä lausetta kirjoittaessa tajuankin, että onneksi on jotain, mikä on kiinnostavaa.

Ja lopuksi voin todeta – pitää etsiä itselle sopivat tulokulmat.

LÄHTEET

Jansson T. 1957. Taikatalvi. EU: WSOY.

Taipale A. 2016. Kenen totuutta elät? Hidasta elämää.

https://hidastaelamaa.fi/2016/06/sisainen-tilasi-totuutesi-temppeli/