Tampere
26 May, Sunday
24° C

Proakatemian esseepankki

Meissä on toivoa?



Kirjoittanut: Niina Piirainen - tiimistä Roima.

Esseen tyyppi: Yksilöessee / 2 esseepistettä.

KIRJALÄHTEET
KIRJA KIRJAILIJA
Voimana toivo
Maaret Kallio
Esseen arvioitu lukuaika on 4 minuuttia.

Meissä on toivoa

 

Mitä on toivo? Ennen kun tutustuin aiheeseen tarkemmin, ensimmäinen assosiaationi sanasta toivo, oli lauseet kuten ”toivon, että kaikki menee hyvin” tai ”toivotaan parasta”. Tämän vuoksi ajattelin toivon, olevan jotain, missä ihminen luovuttaa toimijuutensa kohtalon käsiin ja toivoo, että asiat suttaantuu itsestään. Toisaalta sitten taas lauseet, kuten ”tässä on vielä toivoa” sisältävät mielestäni uskoa tulevaan ja tulkinnan siitä, että toivo on potentiaalia. Kun tartuin Maaret Kallion kirjaan Voimana toivo, olin ehkä hieman skeptinen, mutta halusin tutustua aiheeseen avoimin mielin. Aika pian kirjan alkutahdeista selvisi, ettei toivo ole itsevastuusta riisuutumista tai kohtalon käsiin heittäytymistä. Kallio (2020, 6/210) kertoo, että toivo on väkevä mielen voima. Se auttaa meitä pyrkimään kohti tavoitteita, mutta myös hellittämään turhasta armottomuudesta. Toivo on voima, joka laittaa meidät liikkeelle.

 

Entä jos toivoa ei ole?

Jos kohtaamme pitkän sarjan epäonnistumisia, myrskyisiä elämänvaiheita tai jotain koko merkitystämme ravistelevaa, mitä tapahtuu toivolle? Jos mietin omasta elämästäni hetkiä, jolloin olisin kokenut toivon puutetta, muistelen tilanteita, joissa ponnisteluni eivät ole tuottaneet toivottua tulosta tai olen kokenut itseni keinottomaksi jonkin ison asian edessä.

Kallio kertoo, että toivottomuus on merkittävä riski yksilön hyvinvoinnille ja tutkimusten mukaan yhteydessä jopa itsetuhoisuuteen. Toivottomuus viestii meille, ettei elämällä ole merkitystä tai emme voi tehdä asioille mitään. (Kallio, 2020, 7/210) Näen itse sen tilana, jolloin kokee, että kaikki ponnistelu on turhaa, koska luottoa tulevaisuuteen ei enää ole. Toivo taas edustaa juuri päinvastaista, se antaa meille syyn rakentaa elämäämme huomista varten. Kallion mukaan toivo ja toivottomuus eivät sulje toisiaan pois, vaan käyvät vuoropuhelua. Nykyajan suorittamiseen keskittynyt elämä lisää riittämättömyyden ja yksinäisyyden kokemuksia, jotka ovat omiaan nujertamaan toivoamme. (Kallio, 2020, 7/210)

” Ajassamme korostuu syyllistävyyteen saakka ulottuva yksilön vastuu, vaikka olemme niin paljon enemmän kuin vain yksilöitä. Hyvinvoinnista on tullut monelle ahdistavan uuvuttava suoritus.” (Kallio, 2002, 13/210)

 

Miten voimme ylläpitää toivoa?

Suorituskeskeinen elämä ja tavoitteiden täydellisyyshakuisuus luovat kuormittumista ja uupumusta. Kun asetamme liian korkeita tavoitteita tai otamme niitä vastaan ympäristöltä, korostamme epäonnistumisia ja ruokimme siten myös toivottomuutta. Riittävyyden ja kykeneväisyyden tunteet sitä vastoin kumpuavat realististen tavoitteiden saavuttamisesta. Näemme, mihin pystymme ja uskomme siihen, että voimme vaikuttaa tulevaisuuteemme. Kohtuulliset ja inhimilliset odotukset itseä ja elämää kohtaan luovat siis toivoa. (Kallio, 2020, 21/210)

Elämässä tulee vastaan paljon sellaista, joka ei ole meidän käsissämme. Vaikka näissä hetkissä elämä ei olekaan kontrollissamme, on tärkeää säilyttää vaikutusmahdollisuudet omaan hyvinvointiin. (Kallio, 2020, 13/210)

”Kyky vaikuttaa sekä kokea pystyvyyttä oman elämänsä tekijänä on hyvän elämän ja jaksamisen kokemuksille keskeinen.” (Kallio, 2020, 13/210)

Toivo ei ole toimijuudesta luopumista, vaan toivo näkyy toiminnassamme. Toivo antaa meille voimaa kohdata kipeitä asioita ja kykyä hyväksyä nykytilanne, koska meillä on luottamus siihen, että tulevaisuus tarjoaa vielä valoa. Toivo tarvitsee meiltä tekoja ja on nähtävissä meidän toiminnassamme esimerkiksi siten, että pidämme huolta itsestämme ja teemme parempia valintoja. Kallion mukaan toivorikkaat ihmiset panostavat tulevaisuuteensa juuri tällaisilla tavoilla. Omalla toimijuudella on keskeinen rooli tulevaisuuden rakentamiseen. (Kallio, 2020, 15–17/210)

”Toivo ei ole tunne tai asenne, vaan ennen kaikkea elämän tarkoitukseen juurtuvia tekoja. Kun olemme toivossamme vahvoja, kykenemme paremmin vaikuttamaan teoin sinne, missä se on mahdollista ja sopeutumaan siihen, mikä ei ole omissa käsissä.” (Kallio, 2020, 11/210)

 

Toivo ja minä

Voimme kestää paljon vaikeita asioita ja vastoinkäymisiä, jos meillä on näkymiä tulevasta ja toivoa. Toivottomuus taas vie nopeasti voimavaramme. Toivo on elämän keskeinen voima ja auttaa meitä suuntautumaan kohti tulevaa. Kokemus hyvästä elämästä liittyy siihen, kuinka linjassa toimintamme ja olemisemme ovat arvojemme kanssa. Elänkö tuntevaa vai suorittavaa elämää? (Kallio, 2020, 7/210)

”Mitä merkitystä minun elämälläni on? Millä tavalla arvoni näkyvät elämässäni?” (Kallio, 2020, 7/210)

Elämässäni on ollut hetkiä, jolloin toivo on loistanut poissaolollaan. Näistä hetkistä alkaa olla jo vuosikymmen aikaa, mutta ne ovat olleet merkittävä aikakausi kasvamisessani. Kun olen kyseenalaistanut kaikki määritelmät itsestäni ja tavoitteistani, levitellyt minuuteni ensin kilon palasiksi ja sitten pala kerrallaan koonnut sen uudestaan, olen saanut kattavan näköalapaikan siihen, mikä minussa on peräisin minusta, mikä muualta. Kuka tai ketkä ovat kanssani luoneet tarinan minusta ja siitä mitä minun pitäisi olla tai tavoitella? Toivottomuuttani ylläpitivät epärealistiset odotukset itsestäni ja siitä mitä minun tulisi saavuttaa. Häpeä ja epäonnistumisen pelko estivät minua etenemästä ja kokeilemasta rajojani. En uskaltanut tavoitella unelmiani tai ylipäätään unelmoida isosti, koska epävarmuus ja lannistuneisuus kulkivat rinnallani.

Toivo kuitenkin hiljalleen palasi elämääni. Ja aivan kuten Kallio kertoi, se käy vuoropuhelua toivottomuuden kanssa ja joutuu epäonnistumisten koettelemaksi. Kuitenkin juuri vastoinkäymisistä selviytyminen on se elementti, joka on rakentanut toivolle tukevamman perustan. Olen kerta toisensa jälkeen todistanut, että pystyn mukautumaan elämäni muutoksiin ja suuntaamaan katseen kohti tulevaa. Toivo on kannatellut minua näissä hetkissä, koska aidosti uskon, että huominen on hyvä. Toivorikas ihminen on kuin puu, joka taipuu vastatuulessa, mutta ei katkea.

”Vaikka oman voiman valjastaminen on erittäin tärkeää, ei siitä voi ammentaa loputtomasti tai realiteettien vastaisesti.” (Kallio, 2020, 13/210)

Minulla on nyt luottamus omaan kestävyyteeni ja siihen, että elämä navigoi kyllä uuden reitin, vaikka edelliselle tulisikin jotain esteitä. Se mitä nyt harjoittelen, on Kallion mainitsema armollisuus. Kallio kertoo, että avuttomuus, keskeneräisyys, riittämättömyys ja kykenemättömyys kuuluvat väistämättömästi ihmisyyteen ja elämään. Näiden asioiden kieltäminen itsessä ja toisissa, ajaa meitä vain rajumpaan oravanpyörään ja epätoivon kehään. (Kallio, 2020, 13/210)

Suorituskeskeinen yhteiskunta ja opiskelujen, yrittäjyyden ja äitiyden yhdistävä cocktail ei varsinaisesti tee suorittamismoodista irtautumista helpoksi, mutta totta vie opettaa armollisuutta ja antaa kasapäin mahdollisuuksia alentaa rimaa. Hiljalleen olen huomannut sopeutuneeni hieman sekasortoiseen arkeen ja siihen, että langat ovat käsieni sijaan hieman siellä täällä, mutta ovat kuitenkin. Uskoisin, että tässä on kyse pitkälti odotusten ja toteuman suhteesta. Kun aiemmin pidin suuressa arvossa sitä, että olen hommieni tasalla ja kaikki vedetään kerrasta minttiin, stressaannuin ja koin suurta ahdistusta siitä, kun aika ja resurssit eivät riittäneet tavoittelemaani tulokseen. Nyt olen hieman nöyrtynyt olosuhteiden edessä ja hyväksyn sen, että aina ei pukkaa priimaa, eikä tarvitsekaan. En aina muista kaikkea, osaa ottaa huomioon kaikkea, ehdi auttaa kaikkia tai pysty tuottamaan 110 % jälkeä. Kyllähän se edelleen harmittaa, kun huomaan tilanteita, joissa olisin halunnut pystyä parempaan tai tunnen tuottaneeni pettymyksen muille, mutta en suhtaudu siihen enää niin vakavasti. Olen armollisempi, sekä itselle että muille.

Haluan myös lainata omaa toivoani muille. Haluan auttaa muita näkemään esteiden taakse ja luottamaan siihen, että sieltä löytyy aina jotain uutta. Tämä ajatus auttaa myös omien unelmien tavoittelussa, koska en jää enää odottamaan, että olen täysin valmis ja kaikki on hiottu terävimpään kärkeen. Voin lähteä unelmia kohti askel kerrallaan ja hioa kärkeä siinä mennessä, sen mukaan, mitä matkan varrella huomaan tarpeelliseksi. Tiedän, että vain astumalla eteenpäin, pääsen eteenpäin. Saatan päätyä jonnekin aivan muualle, kuin mitä olin suunnitellut, mutta menen uteliaasti sitä kohti, koska siitä tulee varmasti hienoa!

LÄHTEET:

Kallio, M., 2020. Voimana Toivo. Helsinki: WSOY

Kahden lapsen äiti, ex-myyntitykki, nykyinen tiimiyrittäjä ja oppija läpi elämän. Suuntana valmennustyö ja se mystinen balanssi työn ja perheen välillä.

Kommentoi