Kun oman elämän keskeisimmät ihmissuhteet ja jokaikinen niissä tehty kommunikointivirhe tuntuu vilisevän silmien edessä ja päätyvän jopa uniin asti, tietää lukeneensa kirjaa, joka opettaa jotakin sykähdyttävää niin itsestä kuin ympärillä juoksevista idiooteistakin. Turhat, tyhmät ihmiset ympärilläni eivät vieläkään ole (kumma kyllä) täysin kadonneet, mutta tyhmyyden määritelmä on kuitenkin muuttunut. Monet aiemmin täysiksi apinoiksi nimeämäni henkilöt saavat nykyään päässäni kevyemmän tuomion. Oma käyttäytyminen sen sijaan on suurennuslasin alla. Muutoksen ensimmäinen askelhan on pyrkiä ymmärtämään, mitä ensin itse voisi tehdä toisin.

Thoma Eriksonin kirja idiootit ympärilläni esittelee neljä väriä, jotka edustaa neljää erilaista persoonallisuustyyppiä. Kirja käsittelee DISA-mallia, joka on kenties maailman tunnetuin tapa kuvailla käyttäytymisen eroja. Perusajatuksena on se, että oman käytöksen sopeuttaminen toisten käytökseen on yksinkertaisin tapa helpottaa kaikentasoista viestintää ihmisten välillä. On tärkeää ymmärtää miten toinen ihminen haluaa tulla kohdatuksi. Riidat, väärinymmärrykset ja konfliktit voidaan siis välttää puhtaasti ihmistuntemuksella.

Ihminen on kokemusten, tunteiden, ihmissuhteiden, ympäristöjen ja vaikka minkä muun muovaama kokonaisuus. Toisen käytös voi ajaa käyttäytymään samalla tavalla toisia kohtaan. Toisen käytös voi ajaa kaikin tavoin välttämään sitä. Toisen käytös voi ajaa vihaamaan. Toisen käytös voi ajaa pelkäämään. Toisen käytös voi ajaa puolustautumaan. Toisen käytös voi aiheuttaa rajattomasti reaktioita. Miten me tunnistamme omat tapamme reagoida? Mistä tiedämme, miten muut saattavat reagoida? Ja mitä meidän tulee ottaa huomioon näissä erilaisissa kommunikointitilanteissa? Kaikki tämä selvisi minulle lukiessani idiooti ympärilläni; on osattava katsoa taaksepäin. Jälkiviisaus on varmasti helpoin ja yleisin viisauden muoto, miksei sitä hyödynnettäisi nytkin. Vaikka Erikson esitteleekin, miten tulevaisuudessa tunnistat erilaisia ihmistyyppejä ja sopeutat käyttäytymisesi sen mukaiseksi, piilee sen opettavaisuus ennemmin pohtimistyön käynnistämisessä. On järisyttävää tajuta vihdoin, miksei aina ole ollut helppoa löytää yhteistä säveltä ihmisten kanssa.

Itsetutkiskelu johti omien kommunikointitapojen kartoittamiseen ja sen myötä saatoin huomaamattakin koluta läpi kaikki mahdolliset mieleenpainuneet tilanteet, joissa oma käytös ja tapa kommunikoida on useimmiten ollut täysin vääränlaista vastapuolen persoonallisuuteen nähden. Tässä muutama niistä:

Tilanne 1

Tavallinen, arkipäiväinen keskustelu ruokapöydässä on hyvin hankalaa, koska minä olen omasta mielestäni aina oikeassa (punainen) ja hän haluaa kaikin tavoin välttää konfliktin ja vastustaa hiljaa (vihreä).  Konfliktin välttely ajaa meitä yhä kauemmas sovusta, sillä perääntyminen merkitsee minulle sitä, ettei häntä kiinnosta, kun itse samalla argumentoin ja väittelen jopa pienimmästä yksityiskohdasta. Miksi? Vain siksi, että asia on minulle älyttömän tärkeä (punaiset ovat intohimoisia asioissa, jotka ovat heille tärkeitä). Miksei asia kiinnosta häntä? En tiedä. Vihaan tylsyyttä ja ympärilläni pitää kokajan tapahtua jotakin. Hän taas ei halua muutosta (vihreä kaipaa tuttua ja turvallista). Hän on tyytyväinen kotona makoiluun. Minä maalaan taivaanrantoja ja huudan ilmoille kaikki villeimmätkin ideat (keltainen tykkää puhua paljon). Häntä kiinnostaa sitä vähemmän, mitä suuremmat suunnitelmat (liika aktiivisuus saa vihreän passivoitumaan entisestään). Kaiken täytyy olla rauhallista ja mukavaa ja samalla tämä välinpitämättömyys ja innostuksen puute tappaa inspiraationi.

Tilanne 2

Me puhumme yhtä paljon ja keskustelut ovat mielenkiintoisia (molemmissa keltaista). Minä olen omasta mielestäni edelleen oikeassa, mutta hän kertoo myös omia näkemyksiään, joten joudun turvautumaan vahvaan puolustautumiseen (punainen ajaa omaa näkökantaansa loppuun asti). Arvostan kuitenkin hänen innostusta ja paloa keskustelua kohtaan (punainen saa haluamaansa huomiota). Hän on kuitenkin huolimaton, eikä ole kiinnostunut yksityiskohdista, joten turhaudun helposti (sininen puoli vaatii ääretöntä tarkkuutta ja herättää esiin perfektionismin). Sanon asioista liian suoraan (punainen ei koe tarvetta kaunistella) ja hän loukkaantuu (keltainen kokee harvoin tekevänsä jotakin väärin). Minä en tietenkään ymmärrä, sillä sanoin vain niin kuin asiat ovat. Hän pitää minua tunteettomana ja riidanhaluisena. Minä elän uskossa, ettei hän oikeasti ajattele minun olevan pahantahtoinen. Hän ei pyydä anteeksi, mutta pyrkii viestittämään, että kaikki on taas hyvin(keltaiset elävät ihmissuhteille). Tulevaisuudessa, kun kuvio on toistunut useampaan kertaan, hän ei ehkä enää uskalla ilmaista mielipidettään sen pelossa, että menettää minut.

Tilanne 3

Olen nopea. Haluan edetä jatkuvasti ja ihan joka asiassa (punaiset vihaavat hitautta). Olen kiireinen, koska hukutan itseni to do -listoihin tylsyyttä välttääkseni. Unohdan usein muille ihmisille tärkeitä asioita (punaiset eivät ole parhaita kuuntelijoita). En osaa ajatella toisen näkökulmasta tarpeeksi. Unohdan syntymäpäivät ja syytän kiireistä elämää. Ihmis-suhteiden pitää tulla minulle luonnostaan muiden asioiden kautta (punaiset ovat asiakeskeisiä).  Olen huono pitämään yhteyttä. Häntä harmittaa asiat, joita en ole edes ehtinyt ajatella. Hän huomauttaa asioista, mutta minä olen huono ottamaan palautetta vastaan. Hän antaa palautteen liian kauniisti (vihreä pelkää konflikteja) ja minun on silloin helppo syyttää vain olosuhteita. Olen hyvä väittelemään eikä hän uskalla kertoa mielipiteitään tarpeeksi (vihreä ei välttämättä uskalla tuoda mielipiteitään liiaksi esille). Lopulta hän antaa periksi, koska ei myöskään halua menettää ystäväänsä.

Kaikissa ylläolevissa tilanteissa molemmissa osapuolissa ja kaikkien värien käyttäytymisessä on silminnähden jotakin ”vikaa”. Oikeasti tilanne ei kuitenkaan ole näin. Vika piilee ymmärryksessä. Kaksi ihmistä ei voi kommunikoida sujuvasti, elleivät he osaa suhteuttaa toimintaansa toisen persoonallisuuteen. On olennaista tietää esimerkiksi seuraavat asiat: minä en tahtonut loukata, sanoessani suoraa; toisen ihmisen merkitys minulle ei kadonnut, vaikka en muistanut kysyä, mitä kuuluu; en rakasta riitelyä, vaikken kokenut ongelmaksi puolustaa rajusti mielipiteitäni. Kaikelle käyttäytymisessämme on yleensä vaihtoehtoinen selitys. Olemme vain omasta ajattelutavastamme sokaistuneina ymmärtämässä tahallaan väärin. Ihmisissä ei siis välttämättä ole vikaa, vaan itseymmärryksen ja ihmistuntemuksen puutteessa.

Kun luin kirjan, tunsin valtavaa syyllisyyden tunnetta. En ole koskaan samaan aikaan vihannut itseäni ja toisia ihmisiä yhtä paljoa. Nauroin, kun kuvaillut tilanteet osuivat täydellisesti oikeaan. Se ei kuitenkaan lopulta tuntunut hauskalta. Tajusin kuinka väärin olen usein ymmärtänyt ihmisiä ja kuinka väärin he varmasti ovat ymmärtäneet minua. Yksinkertaisesti, kuinka monen ihmisen olen julistanut idiootiksi väärin perustein.  Ainut ajatukseni oli; ainiin sekin tilanne, siltäkin olisin voinut helposti välttyä. Otin ehkä kirjan hieman vakavasti, mutta toisaalta sain ainakin valtavan sysäyksen muuttaa tapojani ja parantaa ihmisymmärrystäni. Koen laadukkaan kommunikoinnin ja viestinnän työelämässä valtavan tärkeänä ja sitä näkemystä kirja vahvensi entisestään.

Uskon, että tällä kirjalla on vahva vaikutus ihmisiin jo sen hurjan suosionkin perusteella. Yhä useammat ihmiset pyrkivät ajattelemaan enemmän, lukemaan signaaleja tarkemmin, pohtimaan merkityksiä ja seurauksia laajemmin… mutta mikä on tämän kaiken pyrkimisen tavoite? Mikä on se ideaalitilanne, joka toteutuisi, jos kaikki maailman miljardit ihmiset tämän hehkutetun kirjan lukisivat? Osaisiko jokainen meistä oikeasti antaa palautetta tismalleen tietyn persoonallisuustyypin mukaan ja suhtautua aina saamaamme palautteeseen oikealla tavalla, ilman suurempia loukkaantumisia? Osaisiko jokainen lukea pikkutarkasti, minkä värien sekoitus yksi ihminen voi oikeastaan olla? Olen melko varma, että kaikkien persoonallisuudet täydellisesti huomioon ottavassa maailmassa ihmisestä voisi olla vain yksi kaikkia persoonallisuuksia oikeassa suhteessa sekoittava versio. Ja jos jokainen ymmärtäisi toista, maailma olisi yksi miellyttämisen kilpailukenttä. Muutokselle, johon kirjan kirjoittaja toivoo yksilöiden pyrkivän, ei alunperinkään olisi tarvetta ellei joku olisi loukkaantunut aikoinaan. Tiimiläistäni lainaten ”jos kukaan ei suutu, mikään ei muutu”. Välillä ristiriidat ja väärinymmärrykset lähentävät entisestään.

Lähde:

Thomas Erikson — Idiootit ympärilläni