”Kaikki vaivan arvoinen elämässä – kaikki mitä haluat, kaikki mitä haluat saavuttaa, kaikki mitä haluat saada – on etenemistä ylämäkeen. ”

-John C. Maxwell

Monilla meillä on unelmia ja haaveita, jotka nousevat ylämäkeen, kohti huippua. Ne eivät kuitenkaan koskaan tule toteutumaan. Ei niin pitkään, kun tapamme kulkevat alamäkeen. On täysin selvää, että emme haaveile pohjalle luisuvasta elämästä. Olemmeko kuitenkaan valmiita maksamaan sitä hintaa, jota ylämäkeen nouseva elämä edellyttää?

Kuten jokainen retkellä tai lenkkipolulla aikaa viettänyt tietää, ylämäkeen eteneminen on rankkaa. Meistä lähes jokainen kuitenkin voi saavuttaa huipun. Esteenä tämän tavoitteen saavuttamisessa on se realiteetti, että useammat ihmiset vastustavat toimimasta oikein, koska se on vaikeaa. Helpon valitseminen on, no. Helppoa. Se harvoin kuitenkaan on haluttuun suuntaan vievä valinta.

”Oikein toimiminen ja jonkin vaikean tekeminen ovat yleensä sama asia”

Kulkeakseen ylämäkeen etenevää elämää, on aloitettava tavoite mielessämme. Matka vaatii tavoitteellista ja johdonmukaista toimintaa ja sitkeyden osoittamista silloin, kuin ei huvittaisi. Monet mestarit eivät olisi mestareita, jos he valitsisivat harjoitella vain silloin, kun heistä tuntuu siltä.

Paul Martinelli on todennut, että hänet tekee tuotteliaaksi se, että hän on valmis tekemään sen mitä osaa. takertumatta sellaiseen mitä ei osaa. Ensimmäinen askel on otettava ennen kuin tietää miten voi saavuttaa tavoitteensa. On oltava valmis toimimaan kohdatessaan epävarmuutta. On harrastelijoiden luulo, että toimia voi alkaa vasta kun on voittanut pelkonsa. Ammattilaiset tietävät, ettei sitä koskaan voiteta, sitä opitaan hallitsemaan.

Akatemialla tämän kaltaiseen liikkeelle lähtöön ja askeleiden ottamiseen on aivan loistavat puitteet. Ympärillä on tarvittava tuki. Tiimi, valmentajat, tarinoita onnistumisista ja epäonnistumisien tuomista opeista, sekä siitä kuinka niistä on noustu ja jatkettu matkaa. Nyt kaksi vuotta tässä ympäristössä kulkeneena ajoittain edelleen tuntuu siltä, että on vasta ensimmäistä aamua tässä ympäristössä ¾ Mäki ei lopu. Eikä se lopukaan. Ja siksi on niin helppoa olla huomaamatta sitä, miten pitkälle on jo kulkenut ja antaa lannistaville ajatuksille valtaa. Kuitenkin matkaa taaksepäin katsoessani voin jo nyt todeta välimatkan aloituspisteen ja nykyhetken välillä olevan valtava. Olen voittanut itseni. Monta kertaa. Olen ottanut askelia, joita en ”aiemmassa elämässäni” olisi ikinä ottanut. En olisi investoinut itseeni. En malta odottaa, miltä tämä välimatka näyttää puolentoista vuoden kuluttua, kun saavutamme tiimimme kanssa yhden välitasanteen vuorellamme. Saati viiden vuoden kuluttua, kun nousu on jatkunut lisää.

Itseemme investoiminen on elintärkeää. Terveys, ajattelu, asenne, uskomukset itsestäsi. Kaikkeen tähän pystyt vaikuttamaan. Kaikkeen tähän sinun tulee vaikuttaa, mikäli haluat kulkea ylämäkeen. Salaisuus on siinä, että tekee pieniä asioita jatkuvasti, ei siinä, että hyppää kerran korkealta hallitsemattomasti. Lähestulkoon aina se, mitä olet henkiseen kapasiteettiisi sijoittanut, säilyy sinulla. Vaikka kaikki omaisuutesi menisi, mikäli katsot maailmaa oikealla tavalla, on sinulla mahdollisuus rakentaa tuhottu uudestaan. Olen itse aiemmin elämässäni ajatellut, että opiskelu on se aika, jolloin saadaan ammatti, jonka jälkeen tehdään työtä. Mitä korkeamman ammatin saa, sen kovempaa palkkaa saa. Korkean koulutuksen edellytykset ovat korkeat arvosanat ja menestys aiemmassa kouluhistoriassa. Pidin ääntä siitä, etten tule opiskelemaan yliopistossa tai korkeakoulussa. Sisäisesti halusin kyllä, uskoin vain, ettei minusta olisi siihen. Etten olisi riittävän älykäs. Epävarmuuteni piilottaakseni lavastin uskomukseni omaksi valinnakseni, jonka olin harkiten tehnyt. Enhän käytännöllisenä ihmisenä, joka pitää tekemisestä voisi istua vuosia lukemassa. Onneksi pari työmaalla vietettyä vuotta antoivat minulle potkua harkita uudelleen, ja ottaa uutta kurssia. Onneksi keräsin rohkeuteni ja lähdin liikkeelle. Ensimmäisenä hain opiskelemaan psykologiaa. Kaikki eivät todellakaan uskonut mahdollisuuksiini. Minä uskoin.  Tiedostin kyllä sen, ettei se helppoa ole. Lopetin työni, istuin kirjastossa puolen vuoden ajan maanantaista perjantaihin.

En päässyt sisään. Mutta mikä tärkeämpää, opin opiskelemaan. Puoli vuotta tilastotiedettä ja pääsykokeisiin vaadittavia akateemisia tutkimusraportteja. Opin ymmärtämään tekstiä, josta myöhemmin opin pitämään. Myöhemmin hain myös puheviestinnän opintoihin ilman näkyvää menestystä. Lopulta silmiini osui ilmoitus nykyisestä oppilaitoksestani, jossa saan opiskella tiiminjohtamista ja liiketaloutta varsin vapaamuotoisesti. Johtamista, eli psykologiaa ja viestintää. Ja kaiken lisäksi parhaimmat palat päältä. Jokaisessa elämäni vaiheessa olen oppinut jotain. Suurimpana oppinani on ollut oppia uskomaan siihen, että minä pystyn. Olen vakuuttunut siitä, että halutessani pystyisin läpäisemään psykologian opintoihin vaadittavat pääsykokeet. En kuitenkaan ole valmis tekemään uhrausta, jonka se vaatisi, koska olen askeleita ottaessani löytänyt todellisia mielenkiinnon kohteitani. Olisin saattanut löytää ne joka tapauksessa ja päätyä samaan lopputulemaan jotain toistakin reittiä, mutta uskon kuitenkin, että mikäli en olisi lopettanut töitäni ja valinnut istua kirjastossa, en olisi edelleenkään raksaa pidemmällä. Sinällään siinä ei olisi mitään vikaa, putkimiehen työt ovat toisaalta varsin mukavia. Jos intohimoni olisi tulla parhaaksi sillä kentällä, paras ratkaisu olisi ollut jäädä sinne. Tai jos haluaisin työn olevan vain suorittavaa ja vähän henkisiä resursseja vaativaa, mahdollistaen samalla jotain muuta. Se ei olisi muuttanut arvoani. Mutta paikalleen jääminen siksi, ettei usko itseensä ottaakseen tarvittavia askelia sisäisestä halusta huolimatta on eri asia. Se olisi ollut surullista.

Maxwellin sanoin, pystyt enempään kuin luuletkaan. Mikäli sisälläsi on haaveita, jotka odottavat todellisuudeksi muuttumista, lähde liikkeelle. Ei ole kannattavaa antaa pelon pitää sinua paikallaan.