Koen olevani erittäin positiivinen ja hyväntuulinen ihminen. Näen asioista niiden hyvät puolet, enkä jaksa olla kovinkaan kauan surullinen tai vihainen; sen sijaan alan nopeasti miettimään, millä keinoin voin itse vaikuttaa asioihin, jotta ne muuttuisivat paremmiksi. Olen yleisesti ottaen niin iloinen, että minulta tullaan kysymään, mikä on vialla, jos kasvoillani ei joskus olekaan hymyä.

Totta kai minuakin välillä ottaa päähän, ja ihan huolella ottaakin. Voin kuitenkin hyvällä omallatunnolla sanoa, että harvemmin jään vellomaan pahaan olooni kovinkaan pitkäksi aikaa. Siksi onkin huolestuttavaa, kuinka tämänhetkinen paha olo ei vain meinaa lähteä pois. Ei, vaikka kuinka kääntelisin asiaa, yrittäisin etsiä siitä hyviä puolia tai keksiä ratkaisua ongelmaan. Ongelman nimi on nimittäin korona.

Siitä on aika tarkalleen seitsemän kuukautta, kun virus alkoi vaikuttaa omaan elämääni. Aluksi kaikki oli jännittävää, ennenkokematonta seikkailua. Koulujen, ravintoloiden ja koko yhteiskunnan sulkeminen oli vain outoa enkä olettanut sen kestävän pitkään. Huhtikuussa osasin nauttia etäopiskelusta siinä mielessä, että pääsin viettämään kuukauden kotonani maaseudulla. Vaikka itse opiskelu oli rankkaa, sain iloa siitä, että koulun jälkeen pääsin suoraan tallille, saunoin joka ilta puusaunassa ja nukuin kissojen kanssa talossa keskellä korpea, jossa ei tarvinnut kärsiä naapureiden metelöinnistä. Olin vielä hyvin positiivinen sen suhteen, että kesällä pääsisin kiertämään Eurooppaa, kuten olin suunnitellutkin.

Tuli kesäkuu. Ensin murenivat toiveet reissukesästä, sen jälkeen festarikesästä. Keksin kuitenkin niiden tilalle kaikkea uutta ja hauskaa; ostin reissupakun, jolla kiersin Suomea ja Ilosaarirockissa juhlimisen sijaan järjestimme omat mökkifestarit. En yksinkertaisesti suostunut viettämään tylsää kesää ja mielessäni oli koko ajan ajatus siitä, että syksyllä saa taas palata kouluun.

Tuli elokuu. Vaikka koululla ei saanutkaan olla normaaliin tapaan, olin silti onnellinen siitä, että siellä sai sentään pitää pajat. Oli ihanaa nähdä tiimiläisiä edes pari kertaa viikossa. Riemuitsin esipinkkujen (ja toki itsenikin) puolesta siitä, että orientoivien viikkojen tapahtumia ja opiskelijabileitä ei peruttu. Iloitsin jokaisesta pienestä onnen murusesta, jonka koronasyksy toi, sillä ne muistuttivat normaalista elämästä, kun kaikki oli vielä hyvin.

Tuli lokakuu. Nyt opiskelijatapahtumat on peruttu, yökerhojen aukioloja on taas rajoitettu, matkustamaan ei pääse eikä tapahtumista ole tietoakaan. Olen nyt repinyt iloa ja positiivisuutta joka ikisestä asiasta seitsemän kuukauden ajan, ja viimeinkin seinä on tullut vastaan. En jaksa enää.

Olen äärimmäisen sosiaalinen ihminen. Missä on tapahtumia ja ihmisiä, siellä olen minä. En ole oikeasti juuri koskaan kotona; käyn siellä nukkumassa, syömässä ja pesemässä pyykit silloin, kun on ihan pakko. Elän ja hengitän sosiaalisuudesta. Olen elossa, kun olen tien päällä reissaamassa, juhlissa, festareilla, kavereiden luona, missä vain ihmisten ympärillä. Minulla on paljon ystäviä, enkä jaksa olla yksin kovin montaa päivää.

Mediassa toitotetaan kovasti sitä, kuinka korona-aikaan on hyvä opetella pysähtymään ja nauttimaan pienistä asioista. On aikaa mennä metsään, käydä sienessä, lähteä vaeltamaan, opetella neulomaan, alkaa joogaamaan.

On hienoa, että jotkut pystyvät nauttimaan noista edellä luettelemistani asioista. Minä en vain ole sellainen ihminen, joka rentoutuu sienimetsällä. Minä rentoudun, kun olen menossa. Ja kyllä, olen yrittänyt totutella näiden seitsemän kuukauden aikana hitaaseen elämään, nauttinut maaseudulla olosta ja tylsistä päivistä, joina ei ole mitään tekemistä. Olen yrittänyt ja onnistunutkin, mutta en vain kykene siihen enää. Seitsemän kuukautta on pitkä aika elää elämää, josta on riistetty kaikki se, mikä tuo siihen sisältöä. Seitsemän kuukautta on pitkä aika elää elämää, joka ei tunnu omalta.

Hulluinta on se, että vaikka kuinka rakastan matkustamista, kaipaan tällä hetkellä eniten normaalia opiskelija-arkea. Kaipaan sitä täyttä kahvilaa akatemialla, kaipaan satunnaisia keskusteluja tiimitilassa, kaipaan yhteisiä tapahtumia Projektoreista Kevätkarkeloihin. Ja kyllä, kaipaan myös Hämeenkadun Approja, Pistoja ja muita rellestystapahtumia, sillä ne kuuluvat minun opiskelijaelämääni.

On totta, että jotkut kuolevat koronaviruksen aiheuttamiin oireisiin. Uskallan kuitenkin väittää, että koronaviruksen mahti ei ole niissä fyysisissä oireissa, joita jotkut saavat. Koronan pahuus piilee siinä, että se tappaa hitaasti kiduttamalla. Se tappaa sillä, että elämästäsi katoaa kaikki sinulle tärkeä. Se tappaa vanhukset siihen, että heidät eristetään omaisistaan ironisesti heidän oman turvallisuutensa takia. Se tappaa nuoret sillä, että he eivät pääse tapaamaan toisiaan tapahtumissa, juhlissa tai edes koulussa. Äidit ja isät se tappaa uupumukseen, kun lapsia täytyy pitää kotona samalla, kun itse pitäisi yrittää tehdä töitä – jos niitä töitä ylipäätään enää on. Yksinäisistä ja syrjäytyneistä tulee vielä enemmän yksinäisiä ja syrjäytyneitä, kunnes korona tappaa heidätkin – itsemurhan kautta. Ja entä kaikki ne lapset, joille koulu on heidän elämänsä ainoa turvapaikka? Entä kaikki ne, jotka kokevat kotonaan henkistä tai fyysistä väkivaltaa?

Maailma ei voi pysyä lukittuna ikuisesti. Jos rajoitukset jatkuvat samalla tavalla, tällä maapallolla ei ole pian yhtäkään toimivaa yritystä pystyssä. Sen sijaan meillä on työttömiä, masentuneita ja ahdistuneita ihmisiä. Meillä on ihmisiä, jotka voivat henkisesti niin pahoin, että heistä huolehtiminen aiheuttaa yhteiskunnalle niin valtavan taakan, että tämänhetkisten rajoitusten hyöty on siihen verrattuna aivan naurettavan pieni.

Pitkään olen jaksanut hymyillä ja etsiä asioiden hyviä puolia, mutta toivottomuus alkaa tiukentaa otettaan päivä päivältä enemmän. Ja jos positiivinen ja elämäniloinen ihminen tuntee olonsa näin uupuneeksi, mitähän mahtaa kuulua niille, jotka olivat masentuneita jo ennen koronaa?