Tampere
29 May, Wednesday
27° C

Proakatemian esseepankki

Korkeintaan vähän väsynyt



Kirjoittanut: Tuomas Kuusisto - tiimistä Empiria.

Esseen tyyppi: Yksilöessee / 2 esseepistettä.

KIRJALÄHTEET
KIRJA KIRJAILIJA
Korkeintaan vähän väsynyt
Eeva Kolu
Esseen arvioitu lukuaika on 3 minuuttia.

2000- luvun burnout-kulttuuri on tullut jäädäkseen. Jokainen on lopen uupunut, jollei itse, niin vähintäänkin jokainen läheinen. Uupumus on trendi, jossa ei ole mitään trendikästä. Jokaisen suorastaan tulee olla väsynyt tai ajanut itsensä maksimaaliseen suorittamiseen. On enemmän häpeällistä kertoa ottavansa rennosti, kuin kertovansa olevan väsynyt. Lisäksi jokainen burnoutista selviäminen esitetään imperfektissä, “Olin aivan loppu, mutta sitten rupesin meal preppaamaan, jonka avulla jaksaminen nousi uudelle tasolle”. Lisää suorittamista siis vanhan päälle. Loputon suorittaminen ajaa meidät väsymykseen, ei pelkästään tekemisen kautta vaan myös ajattelun kautta. Ajattelemme koko ajan, ettei tämä ei riitä. Emme käytännössä ajattele “ettei tämä riitä,” vaan ajattelemme loputonta asialistaa, joka pitäisi hoitaa. Ajattelemme kuinka huonoja ja laiskoja olemme. Samalla vertailemme itseämme muihin ja toteamme jälleen, kuinka olemme entistä huonompia ja toiset jossain muualla ovat paljon parempia, varsinkin nämä nuoret superstarat. Saathan joka päivä lukea uutisista, kuinka vasta 8-vuotias teki maailman ennätyksen. Samalla muistelet mitä itse teit 8-vuotiaana; kaivoit nenääsi ja pelasit pleikkaria. Alkoiko elämäni epäonnistumisen kierre siis jo 8-vuotiaana? Toimittaja-bloggaaja Eeva Kolu kuvaa tarkasti burnout-kulttuuria omien samaistuttavien kokemuksiensa kautta kirjassaan “Korkeintaan vähän väsynyt”.  

 

Kehitys loppuu tyytyväisyyteen 

 

“Suurin ja salaisin toiveeni on, että ehkä elämä sitten lopulta alkaa. Jos nyt jaksan viel tän yhden mäen yli–”(Kolu 2020.) Muutama lause Kolulta, mutta se sinetöi koko elämäni. Koko ajan on joku asia, mikä pitäisi hoitaa. Nimenomaan “pitäisi”, mitään en oikeasti halua tehdä, tai haluan: ottaa rennosti ja nauttia olemassaolosta. Tuntuu kuin olisi koko ajan myöhässä jostakin, eikä tätä myöhästymistä saa kiinni, vaikka kuinka yrittäisi. Tämä sama ongelma on varmaan myös VR:llä. Yksi juna myöhästyi kasarilla ja tätä myöhästymistä yritetään vieläkin kiriä kiinni. Totuus kuitenkin on, että et saa ikinä mitään kiinni, et edes 8-vuotiasta maailmanmestaria. Asiat karkaavat aina kauemmaksi. Aina tulee uusia tehtäviä hoidettavaksi, aina tavoite karkaa ja aina kun istut sohvalla, mielessäsi pyörii uudet hoitamattomat asiat. Eeva Kolu kertoo palaavansa omaan kehoonsa, kun ajatukset/mieli karkaavat rästissä oleviin tehtäviin. Usein kuitenkin ja onneksi, hoitamatonta asiaa ja sinua yhdistää ainoastaan sinun ajatuksesi. Tällöin kannattaakin palata omaan kehoonsa. Tunnustella miltä se tuntuu ja kuinka se liikkuu. “Olen tässä, hoitamattomat asiat ovat ajatuksissani, eikä meillä ole konkreettista sidettä tässä hetkessä.” Helpottaa mukavasti, pieni ja mukava ajatus. Varsinkin jos vastakohtana tälle ajatukselle on “Esseet pitäisi kirjoittaa, keittiö pitäisi siivota, 8-vuotiaskin on elämässään minua edellä ja kaiken kukkuraksi istun vain sohvalla miettimässä näitä asioita, enkä jaksa tehdä mitään näiden asioiden eteen.” 

 

Mitä siis tapahtuu, kun olet tyytyväinen? Loppuuko tekeminen ja jäät jälkeen elämän junasta, joka oikeastaan meni jo. “Kehitys loppuu tyytyväisyyteen” on vanha sanonta, mutta mikä loppuu ikuiseen tyytymättömyyteen? Elämä. Loputon tyytymättömyys ajaa meidät suorittamaan, mutta mikään suoritus ei lopulta kuitenkaan poista tyytymättömyyttä, samalla pitäisi vielä nauttia matkasta, jälleen kerran nimenomaan “pitäisi”. Eeva Kolun kirjan syvin sanoma on: sinä riität. Kolun mukaan nimenomaan riittämättömyyden tunne ajaa meidät suorittamaan asioita päivästä toiseen, koska mikään ei ole tarpeeksi. Maailmasta tulee yllättävän rento paikka, kun mieli toteaakin, että tämä riittää. Viimeksi kun itse ajattelin, että tämä riittää, oli aamuyö ja työtunteja takana kuusitoista. “Tämä riittää” kriteerin, kun saa pudotettua normaalin jaksamisen tasolle, ollaan lähellä onnellisuutta.  

 

Onnellisuus 

 

Onnellisuus on tila, jota pitää tavoitella. Jotta voi olla onnellinen, pitää (huom. taas “pitää”) olla unelma-auto, -koti, -puoliso, -työ ja vähintäänkin Suomen mestari omassa harrastuksessaan. Mitään kun ei voi tehdä vain rennosti ottaen ja nauttien hetkestä. Onnellisuus ei valitettavasti ole tavoitettavissa, ainakaan tällä hetkellä. Sen voi tavata jälleen, kun tietty asia on vasta suoritettu, toisaalta onnellisuus on hyvin kiireinen, eikä sitä ehdi tavata oikeastaan koskaan koko elämän aikana. Onnellisuutta kun ei todellisuudessa voi tavoitella, vaikka some ja elämämme oppaat näin sanovat. Onnellisuus on yhtä kuin tyytyväisyys, eli onnellisuus ei vaadikaan näitä kulttuurisidonnaisia menestyksen pilareita, vaan mielen joka on tyytyväinen. Tyytyväisyyden tunne tulee, kun tuntee riittävänsä. Se mikä riittää, on tässä ja nyt, ei missään muualla. 

 

Lähteet: Kolu, E. 2020. Korkeintaan vähän väsynyt. Äänikirja. Helsinki: Gummerus Kustannus Oy. Viitattu 20.9.2023. Vaatii käyttöoikeuden. https://www.bookbeat.fi/kirja/korkeintaan-vahan-vasynyt-238832

 

Jos olisin tiennyt, että aikuinen voi olla näin tyhmä. Olisin vieläkin lapsi.

Kommentoi