Itsensä kehittäminen ja minun ajatusmaailmani

Halusin tehdä esseen, jossa kerron omista kokemuksista itsensä kehittämisen saralta. Itsensä kehittäminen on vaikeaa ja herättää sisäistä vastarintaa, mutta silti sitä haluaa tehdä.

Haluan avata hieman taustojani varsinkin itseni kehittämisen saralta. Olen kasvanut maatilalla Sotkamossa koko ikäni ennen Tampereelle muuttamista ja muutin tänne vuonna 2022. Olen nyt 21-vuotias. Maalla kasvaminen antoi vahvan perustan elämään, sillä siellä pääsi näkemään, että aina kovastakaan työstä ei saa palkkaa. Opin myös, että sinun täytyy rakastaa mitä ikinä teetkään, jotta saat siitä kaiken irti. Tarkoitus puhuu rahan sijasta. Tuon kaltainen työ ja oppi pitää jalat maassa. Valitettavasti on myös yleistä, että se pitää myös mielen maanpinnalla jalkojen seurana, vaikka sen olisi mahdollista liitää pilvissä asti. Yksi syy miksi halusin lähteä pois Sotkamosta, oli se, että siellä minun suurempi tarkoitukseni ei tulisi täytetyksi. Tämä tunne vain vahvistui ja vahvistui, joten silloin sitä on kuunneltava. Olen ikuisesti kiitollinen ja onnellinen, että isoveljeni tuntee kipinän tilan jatkamista kohtaan ja minulle aukesi mahdollisuus lähteä omiin seikkailuihin. Olen saanut perheeltäni ja kovasta työstä uskomattoman vahvan perustan elämääni ja se soihtu ei koskaan sammu. Sieltä minä ponnistan. Haluan jakaa teille tähän mennessä suurimpiani itseni kehittämisen saavutuksia.

Asuessani vielä Sotkamossa aloitin juoksuharrastuksen ja unelmani oli juosta maraton. Juokseminen loppui kuitenkin nopeasti lättäjalkojeni takia. Juokseminen oli tuskaa ja en vain voinut tehdä sitä. Veljeni neuvoi minulle, että jalkapohjien lihaksia treenaamalla on mahdollista korjata lättäjalat ja se loi minulle valoa tulevaan. Minun täytyi korjata myös kävely- ja juoksutekniikkani, jotta siitä saataisiin kestävää. Edessä oli iso työmaa ja se vaatii jokapäiväistä tekemistä. Minun täytyi keskittyä pelkästään kävelytekniikkaani ainakin vuoden verran jokaisella askeleella, ennen kuin siitä tuli rutiini ja kehoni tottui. Sain myös jalkapohjalihakseni asianmukaiseen kuntoon, joka mahdollisti juoksemisen jatkamisen. Oli uskomattoman hienoa juosta ilman kipuja kaiken tuon jälkeen. Juoksin ensimmäisen puolimaratonin ennen Tampereelle muuttua elokuussa 2022. Silloin tiesin, että maraton on mahdollinen, mutta sen saavuttaminen vaatii kovaa työtä. Aloitin Tampereella 32 viikkoa kestävän juoksuohjelman ja juoksin sen aikana yhteensä noin 1000 kilometriä. Kaikki tuo maratonin 42 kilometriä varten, melkein Suomen läpi pituus suunnassa. Tasan vuosi ensimmäisen puolimaratonin jälkeen juoksin kokonaisen maratonin, kuukausi siitä eteenpäin niin juoksin toisen. Unelma oli juosta maraton ja juoksinkin kaksi.

Ennen Proakatemiaa en puhunut englantia ollenkaan, se oli minulle aivan uutta. Minulle alkoi myös hahmottua, että englannin kieltä tarvitaan, jos haluaa oikeasti menestyä tulevaisuuden maailmassa. Englannin puhuminen tuotti minulle vaikeuksia ja olin täysin mukavuusalueeni ulkopuolella sen kanssa toimiessani. Syksyllä 2022 avautui mahdollisuus liittyä yhteisötiimiin nimeltä International Relations Team, jossa puhutaan vain englantia. Mielenkiintoni ja ajatus ”mitä jos opinkin tämän ja minusta on siihen?” heräsi. Tuntemattomuuden pelko kasvoi myös, mutta se ei estänyt minua hakemasta tähän tiimiin. Oli hassua ajatella, että tämmöinen maatilan poika olisi osa kansainvälistä tiimiä. Pääsin osaksi tiimiä ja kasvuni kielien tiellä alkoi, myös unelma tiimin johtajuudesta heräsi. Siinä vasta villi ajatus olikin, mutta en nähnyt sitä mahdottomana. Olen liittynyt myös englanninkieliseen osuuskuntaan, jotta kehityn englannin puhumisessa entistä enemmän. Nämä kaksi valintaa ovat kasvattaneet minua todella paljon, ei vain englannin puhumisessa, mutta myös kansainvälisessä tiimissä ja ympäristössä toimimisessa. Aina kun olen avannut suuni minua on jännittänyt, mutta en anna sen estää minua sanomasta mitä minulla on sanottavana. Nykyään pystyn ilmaisemaan itseäni sujuvasti englanniksi ja pääsin myös johtamaan International Relations Tiimiä ja vastaanotan nykyään kansainvälisiä vieraita akatemialle. Siinä vasta kasvua!

Olen ollut aina suhteellisen huono uimari, mutta armeijan uimatesti aiheutti minulle traumoja ja pelon pidemmän matkan uimista kohtaan. Itsevarmuuteni vettä kohtaan tuhoutui. Olen elänyt tuon pelon kanssa useamman vuoden ajan ja tiedostin, että asiaan on vain yksi lääke ja se on uiminen. En kuitenkaan aloittanut uimista pelkoni takia ja jatkoin juoksemista, koska se oli minun mukavuusalueellani. Vihdoin tänä syksynä aloitin uinnin alkeiskurssin, joka on välttämätön askel, jos haluan pelosta eroon. Ennen ensimmäistä tuntia pelotti aivan hirveästi ja mietin, menenkö sinne ollenkaan. Onneksi menin, koska olen tutustunut siellä hienoihin ihmisiin ja sitä ei voi edes verrata armeijan uimatestiin. Aivan eri ympäristö. Nyt olen motivoinut ja menen seuraaville tunneille ilolla. Tämä on ollut suuri askel minulle itseni kehittämisen saralla.

Esiintyminen on minulle nykyään luontevaa ja olen saanut siitä mahtavaa palautetta, mutta aina se ei ole niin ollut. Lukiossa en uskaltanut pitää puheita ja ala-asteelta sain myös ikäviä muistoja esiintymisestä, jotka ovat kulkeneet mukanani tähän päivään asti. Nuo muistot ala-asteelta liittyivät esiintymistilanteeseen, jossa unohdin pitkään harjoittelemani vuorosanat juuri hetkenä, kun oli minun aikani loistaa. Tavoittelin täydellisyyttä ja haaveet siitä musertui tuona iltana. Lapsena olin toki liian ankara myös itseäni kohtaan ja näitä asioita ja niiden vaikutuksia on pystynyt käsittelemään kunnolla vasta myöhemmässä iässä. Armeija kuitenkin auttoi tässä ja sain sieltä loistavaa kokemusta yleisön edessä puhumisesta. Sieltä heräsi ajatus, että minusta on siihen ja olen hyvä siinä. Akatemialla olen pyrkinyt menemään tilanteisiin, jotka vaativat yleisön edessä puhumista ja osallistuin myös tänä syksynä teatterin pääsykokeisiin, joka on minulle iso haaste esiintymistaidon kehittämisen kannalta ja huonojen muistojen paistaessa kirkkaana ala-asteelta. Pääsykokeet olivat kuitenkin menestys ja pääsin osaksi teatteriyhteisöä ilman aiempaa kokemusta näyttelemisestä.

Kaikkia näitä saavutuksia yhdistää halua kehittää itseään, mutta mistä se halu syntyy? Minua ruokkii ajatus siitä, että mitä jos annankin elämäni mennä silmieni edestä, enkä ota kaikkea siitä irti. En halua valehdella vanhana kiikkustuolissa. Elämme täällä kuitenkin vain kerran, niin miksi antaisimme yhden aistin nimeltä pelon pitää meitä aisoissa. Jordan Peterson sanoi mielestäni hyvin eräässä YouTube videossa: ”We’re all in this life” (Peterson 2017). Hän vertasi elämää peliin ja että meillä on kaikki pelissä, halusimme tai emme. Tästä ei selvitä hengissä. Näin ollen otetaan siitä kaikki irti. Minua myös kiehtoo tunteet, joita itsensä kehittäminen herättää. Pelkoa, intoa, rakkautta ja tulta. Niin iso tunteiden skaala. Koen myös todella suurta merkityksen tunnetta, kun voitan pelkojani. Uskon kohtaloon ja uskon myös, että kaikki nämä haasteet vievät minua sitä kohti. Minun vain täytyy tehdä nämä asiat, jos haluan mennä eteenpäin. Itsensä kehittäminen herättää myös ylpeyttä ja positiivisuutta itseäni kohtaan. Kaiken tämän keskellä minulle on olennaista myös antaa itselleni aikaa ja armoa vain olla. Reflektoida oppeja ja oppia lisää itsestäni, koska siitä on hyvä ponnistaa jälleen erilaisiin haasteisiin. Tällä matkalla oppii myös tunnistamaan, kun on aika levätä ja milloin on aika painaa kaasua. Itsensä kehittäminen ja varsinkin ylittäminen kannustaa tekemään lisää uusia asioita, koska silloin sinulla on todisteita itsellesi, että pystyt siihen.

Lähteet:

Peterson, J. 2017. ”You are all in, this is gonna kill you. Why not to go all in on your potential?”. Youtube-video. Julkaisija Pragmatic Entertainment 12.6.2017. Viitattu 27.9.2023.