Johdanto

Sain lukusuosituksena tohtori Henry Cloudin kirjan Necessary endings jakaessani ajatuksiani tiimiyrityksemme nykytilasta sekä omasta elämäntilanteestani Proakatemialla. Olen aina viivytellyt päätösten tekemistä, ja pelkästään puhuminen mahdollisista päätöksistä tai niiden tekemisestä on sekin tuntunut vaikealta. Olen oppinut itsestäni hirmuisen paljon Proakatemialla ollessani, muun muassa sen, että olen hyvin varovainen luonteeltani. En lähtökohtaisesti pidä muutoksista, vaikka tietäisin, että muutoksen myötä parempaa olisi luvassa. Epävarmuuden sietokykyni on varmasti keskivertoa heikompi. Vaikka varovaisuus ja epävarmuuden sietokyky ovat varmasti osittain sidoksissa persoonallisuuteeni, olen silti kokenut niistä olevan useammin haittaa kuin hyötyä. Siispä tänä keväänä aloitin toden teolla leikkaamaan elämäni ruusupensasta tohtori Henry Cloudin ohjeiden mukaan.

Karsiminen on välttämätön osa elämää

Elämä itsessään tuottaa aina enemmän elämää, mitä jaksamme ylläpitää (Cloud 2010). Niin kuin ruusupensas ei jaksaa kasvattaa jokaisesta nupustaan täydellistä kukkaa, emme me ihmisetkään jaksa kasvattaa jokaisesta eteemme tulevasta tilaisuudesta täydellistä lopputulosta.

Olen pohtinut paljon uupumusta – se tuntuu koskettavan yhä useampaa ihmistä niin työelämässä kuin opinnoissa. Taistelemme informaatiotulvaa vastaan, yritämme jatkuvasti kehittää itsestämme parasta mahdollista versiota ja vertaamme omaa elämäämme 24/7 muiden elämiin. Somessa vitsaillaan siitä, että milleniaalit (joihin itsekin kuulun) eivät osaa päättää miksi haluavat tulla aikuisena. Vaihtoehtoja on yksinkertaisesti liikaa. Ei ihmekään, että uuvumme.

Jotta elämämme olisi parhainta mahdollista, meidän on puutarhurin tavoin osattava poistaa:

1. Ne ruusunnuput, jotka ovat hyviä, mutta jotka vievät kasvupotentiaalia parhailta nupuilta

Jotta voimme loistaa ihmissuhteissamme, työssämme ja intohimoissamme, meidän on karsittava asioita, jotka vievät meiltä turhaa energiaa. Ihmiset ja yrityksetkin ottavat usein lautaselleen enemmän kuin jaksavat syödä, jolloin kaikkien meneillä olevien asioiden ylläpito ei ole koskaan kestävällä pohjalla (Cloud 2010).

2. Ne ruusunnuput, jotka ovat sairaita, ja jotka eivät parane

Joskus mikään määrä hoitamista, lannoittamista ja kastelua ei saa sairaita ruusupensaan oksia ja kukintoja enää kukoistamaan. Silloin on parempi leikata ne pois, jotta ne eivät veisi elinvoimaa paremmilta oksilta ja kukinnoilta. On helppo jäädä jumiin johonkin tilanteeseen tehden samoja ratkaisuja odottaen erilaista lopputulosta. Saavuttaaksemme sen mitä oikeasti haluamme, meidän on ymmärrettävä, että uusien toimintatapojen luominen on välttämättömyys.

3. Ne ruusunnuput, jotka ovat jo kuolleita

Ihmiset välttelevät asioiden päättämistä. Oli kyse sitten huonosta työpaikasta, ihmissuhteesta tai huonoista juurtuneista tavoista, meidän on vaikea päästää irti, sillä aivoissamme se tuntuu epämukavalta. Välttelemme viimeiseen saakka tunteita epäonnistumisesta, menetyksestä ja kivusta. Jonkun asian päätökseen vieminen ei aina välttämättä tarkoita lähtemistä ja asian välttelemistä, vaan se voi tarkoittaa myös tietyn suhtautumistavan lopettamista ja uuden kokeilua. On ymmärrettävä, että asioiden päättäminen ja lopettaminen on luonnollinen osa elämää, ja mitä proaktiivisemmin toimimme niin, sitä helpommaksi se käy. Alamme todella ymmärtää, mitkä asiat vievät meitä kohti tavoitettamme ja mitkä asiat vievät vain tilaa ja resursseja.

Kuva: Cloud, H. 2010. Pruning. Mukailtu kaavio käyttäen Canva.com-ohjelmaa.

Jotta todella voisimme onnistua, pelkästään asioiden päätökseen vieminen ei riitä. Meidän on myös tiedostettava omat mielenmallimme, jotka ohjaavat toimintaamme. Jotkut meidän mielenmalleistamme ovat syynä sille, miksi koemme olevamme jumissa. Sen vuoksi on tärkeää ymmärtää, kuinka kokemuksemme ja uskomuksemme vaikuttavat päätöksentekoomme.

Asioiden karsiminen ja päätösten tekeminen helpottuu, kun ymmärrämme tosiasiat. Yleensä muutos tapahtuu siinä vaiheessa, kun olemme jo menettäneet toivon. Toivon menettäminen on ikävä tunne, mutta se saattaa auttaa meitä tekemään päätöksen tai ohjaamaan meitä muuttamaan tapaamme toimia tietyssä tilanteessa eri tavalla sen ratkaisemiseksi. Toivoa on hyvä pitää yllä tietyissä tilanteissa, mutta tietynlainen toivon epätoivoinen ylläpito vie meiltä tarpeettoman paljon energiaa, kun yritämme saada toimimaan jonkun mikä ei vaan toimi.

Tiimijohtamisen näkökulma

Tiimityössä ihmisten mielenmallit ja toimintatavat pääsevät toden teolla koetukselle. Yritystoiminnan pyörittäminen isolla tai pienellä porukalla on haastavaa, vaikkakin myös palkitsevaa. Kuten meidän yksilöiden, myös tiimin on ymmärrettävä milloin kannattaa lopettaa ajoissa, jotta tiimi voi onnistua. Kun päätöksiä viivytetään, vie se resursseja tiimiltä sekä sen johtajilta. Onnistuminen tiimissä vaatii kykyä ymmärtää, milloin toivo on jo menetetty ja milloin kannattaisi kokeilla jotain uutta. Kyseessä voi olla uuden talousmallin jalkauttaminen tai ihmisen terveyteen liittyvässä tilanteessa toimiminen. Tilanne voi aiheuttaa niin paljon epävarmuutta ja ahdistusta, että se lamauttaa toimintakykymme, eikä uusia ideoita vaihtoehtoiselle toimintatavalle synny.

Päätöksenteko ja päätökseen vieminen ovat olennainen osa johtajuutta ja liiketoimintaa. Kun johtaja ymmärtää, mitkä asiat pitää karsia ja mitkä toimintamallit ovat hyödyttömiä, voi liiketoimintaa johtaa eteenpäin paljon tehokkaammin ja ketterämmin. Joskus johtajat pitävät tiukasti kiinni visiostaan viimeiseen asti. Johtajalla pitääkin olla visio, mutta jos visio ei saa muita tiimiläisiä mukaan, on ymmärrettävä muuttaa toimintatapaa. (Cloud 2010.) Päätöksenteon pitkittäminen ja tosiasioiden kieltäminen vähentää pitkässä juoksussa tiimiläisten, työntekijöiden ja kollegojen motivaatiota ja omistajuuden tunnetta.

Jos tiimissä on mukana yksilöitä, jotka eivät tuo omaa panostaan tiimin tekemiseen, ovat he kuin sairaita tai kuolleita ruusupensaan oksia. On siis ymmärrettävää, että tiimi ei menesty, jos se väkisin yrittää hoitaa, kastella ja lannoittaa näitä kuolleita oksia. Ruusupensaan oksa ei osaa leikata itse itseään, joten siksi se on esimerkkinä puutteellinen, sillä tiimissä vastuu on sekä tiimillä että yksilöllä. Yhtä lailla, kun tiimin tai tiimin johtajan täytyy osata päästää irti oikeaan aikaan, myös yksilön pitää ymmärtää oma vaikutuksensa kokonaisuuteen. Jos olet kuin sairas tai kuollut ruusupensaan oksa omassa tiimissäsi, näetkö mukana roikkumisen auttavan tiimiä ja vievän kokonaisuutta eteenpäin? Näetkö sen oikeastaan auttavan sinua itseäsikään? Vaikeiden keskustelujen käyminen tiimissä kuuluu johtajuuteen ja johtajuustaitojen kehittämiseen. Vaikeiden keskustelujen välttely tarkoittaa sitä, että sallimme ruusupensaamme olla nykytilassaan. Ikään kuin hyväksymme sen, että ruusupensaassamme roikkuu kuolleita oksia, eivätkä muut ruusunnuput pääse kukoistamaan.

Pohdinta

Jos asioiden päättäminen tai päätökseen vieminen tuntuu vaikealta, on hyvä pohtia taustasyitä. Taustasyitä voivat olla esimerkiksi miellyttämisen halu, tarve menestyä todistaakseen muille arvonsa ja kiltteys. Voi jopa olla, että nykyisen roolisi tai tittelisi mukana tulee niin paljon vastuuta, että päätösten tekeminen ja haitallisten toimintatapojen karsiminen voi tuntua hetkessä vaikealta. Jos tunnistat itsessäsi jonkinlaista vaikeutta päästää irti ja siirtyä eteenpäin, voit kysyä itseltäsi:

Miksi en voi päästää irti?

                             Liittyykö rooliini johtajana joitain mielenmalleja, joiden huomaan ohjaavan käytöstäni?

                             Pelkäänkö jääväni yksin, jos päätän ihmissuhteen tai työyhteisöä?

On hyvä muistaa, että voimme aina valita. Valitsemmeko sietää epämukavuutta pitkään ja antaa sen lamauttaa meidät vain siksi, että emme halua kokea kolausta siitä, että päästäisimme irti? Vai valitsemmeko opetella sietämään irti päästämistä jatkuvalla syötöllä pienemmissä määrin, jolloin pääsemme nopeammin eteenpäin, eikä asioista irti päästäminen tunnu enää pelottavalta vaan näemme sen välttämättömyytenä sekä luonnollisena osana elämää? Huomaammeko, että toivottomuutemme ja jatkuva jahkailu voivatkin olla osa opittua käytöstämme? Olemmeko myöskään tietoisia siitä, kuinka asioiden pitkittäminen vaikuttaa omaan mielenterveyteemme, mutta samalla myös ympäristöömme arjessa?

Kun reflektoin lukemaani tiimiyrityksemme matkaan ja omiin valintoihini Proakatemialla, en voi olla hymyilemättä. Toivoin, että olisinpa lukenut tämän kirjan aikaisemmin, sillä olisin saattanut ymmärtää toimia toisin. Jos olisin viimeisen melkein kolmen vuoden aikana ymmärtänyt karsia ruusupensaan oksia, olisinko nyt siinä vaiheessa, että ne potentiaalisimmat nuput kukoistaisivat? En kuitenkaan oikeasti usko jossitteluun, vaan ymmärrän, että asioiden piti mennä näin oppiakseni tiimityöstä sekä itsestäni. Ymmärrän nyt, miksi olen pitkittänyt päätöksentekoa – miksi en ole uskaltanut lähteä projektista, miksi olen yrittänyt pitää yllä liian montaa asiaa kerralla ja miksi tiimityö on ajoittain tuntunut mahdottomuudelta. Olen myös iloinen, että huomaan itsessäni kehitystä. Viimeksi ison päätöksen tekemiseen meni kuusi kuukautta, mutta viimeisimmän päätöksentekoon “vain” alle kaksi kuukautta.

Sitkeys ja vaikeus päästää irti ovat eri asioita. Tiimityö vaatii resilienssiä, mutta on välttämätöntä ymmärtää omat resurssinsa. Elämä etenee sykleissä: vuodenajat vaihtuvat, päivä vaihtuu yöksi ja uutta elämää syntyy ja kuolee. Siksi meidän on sovitettava tekemisemme käynnissä olevan vuodenajan mukaan. Eihän kukaan harrasta pihaviljelyäkään keskellä talvea. On tärkeää myös muistaa, että elämä tarjoaa aina enemmän tilaisuuksia ja mahdollisuuksia kuin yksilön on mahdollista ottaa, ja yrityksessä syntyy aina enemmän tilanteita ja asioita kuin tiimin on mahdollista käsitellä. Kun tiedät mitä kohti olet menossa, millaisen ruusupensaan itsellesi haluat, osaat myös karsia tarpeettomat asiat, onnistua nopeammin ja elää sinulle sopivaa elämää.

Lähteet:

Cloud, H. 2010. Necessary Endings: The Employees, Businesses, and Relationships That All of Us Have to Give Up in Order to Move Forward. 1. painos. HarperCollins Publishers.