Johdanto

Derek Sivers on omien verkkosivujensa kuvauksen mukaan kokeillut montaa eri asiaa: hän on muun muassa toiminut yrittäjänä, julkaissut kirjoja, toiminut muusikkona ja sirkusesiintyjänä. Listatut asiat eivät näytä suoranaisesti liittyvän toisiinsa oikeastaan mitenkään, jos asiaa katsoo pölyttyneestä ja suoraviivaisesta urakehityksen näkökulmasta. Sivers vaikuttaa olevan jollain tapaa generalisti sekä hyvin utelias henkilö. Se ollee syy sille, miksi kiinnostuin Siversin kirjasta Hell yeah or no, ja miksi se sopi täydellisesti tähän hetkeen elämässäni. Kirja on kooste Siversin julkaisemista artikkeleista, jotka nivoutuvat ajatukseen ”mikä on tekemisen arvoista”. Valitsin kirjasta neljä minulle resonoivaa artikkelia, joita reflektoin tässä esseessä.

Jos sielussa ei syty, sano ei

Olen pohtinut, miksi elämä on joskus tuntunut jokseenkin keskinkertaiselta. Olen päätynyt siihen tulokseen, että jos elämässä ei koe mistään intohimoa, kaikki tuntuu hyvin tavalliselta ja tasapaksulta. Elämä tuntuu suoritukselta, jossa kuljetaan eteenpäin, mutta elämä ei tunnu elämykseltä. Toki elämässä on kausia – jotkut tasapaksuja ja tylsiä, kun taas toiset täynnä innostusta ja uusia asioita. Ja ehkäpä elämään tarvitaankin molempia, jotta elämässä pysyisi sopiva tasapaino. Mutta päivästä toiseen, vuodesta vuoteen lämpimän maidon makuinen elämä voi passivoida kenet vaan.

Pohdin, myönnymmekö asioihin joskus vain siksi, ettei meidän tarvitsisi ajatella mitä oikeasti haluaisimme tehdä? Siversin mukaan kannattaa sanoa mielummin ei, jos fiilis ei ole ”hell yeah!”. Silloin pääkoppaan vapautuu tilaa niille asioille, joista oikeasti sytyt ja joita oikeasti haluat tehdä.

”Refuse almost everything. Do almost nothing. But the things you do, do them all the way” (Sivers 2020, 30).

Elävä esimerkki tältä syksyltä, kun havahduin taas suostuneeni johonkin, mistä en täysin syttynyt, mutta halusin osoittaa tiimille, että olen sitoutunut. Yritin pakkoinnostaa itseni ja yhden toisenkin tiimikaverin, ja lopulta olimme tilanteessa, jossa kumpikaan ei oikeasti ollut innostunut, eikä homma lähtenyt liikkeelle. Onneksi osasimme ajoissa viheltää pelin poikki, ja myöntää tiimille, että nyt ei lähde. Ja hyvä niin. Koska sitten, kun oikeasti lähtee, lopputuloskin puhuu innostuksen puolesta.

Ja tähän väliin vastuuvapautuslauseke: en usko, että pelkän alkuinnostuksen mukaan kannattaa tehdä kaikki päätökset elämässä. Mutta koen, että alkuinnostus kertoo motivaatiosta ja tekemisen tasosta jotain. Joskus saatan innostua asiasta, joka ei suoranaisesti liity siihen, mihin haluaisin ”erikoistua” työssä. Tällöin huomaan olevani risteyksessä, jossa punnitsen kannattaako nyt kuunnella omaa innostusta vai järkeä. Jos usein tappaa oman innostuksensa seuraamalla pelkkää järkeä, voikin olla, ettei enää innostu yhtä helposti.

Aina on enemmän kuin yksi tai kaksi vaihtoehtoa

Innostumisesta ja valinnoista päästäänkin päätöksentekoon. Kuvitteletko usein, että sinulla on vain yksi vaihtoehto tilanteessa? Tai korkeintaan kaksi, joiden väliltä pitäisi osata valita se oikea? Minusta ainakin tuntuu. En oikeastaan ole vieläkään keksinyt, miksi minusta tuntuu siltä, mutta osasyy voi olla ympäristö, ja se miten annan sen itseeni vaikuttaa. Mitä tehdä tilanteessa, kun joku ulkopuolinen sanoo, että nyt pitäisi valita A:n ja B:n välillä? Entä, jos itse näkeekin myös C:n? Sivers jakaakin neuvon, joka on toiminut hänen sekä hänen ystävänsä kohdalla: listaa ylös kaikenlaisia erilaisia vaihtoehtoja. Silloin, kun listaamme ylös hulluimmatkin vaihtoehdot, saatamme havahtua siihen, mitä oikeasti haluamme saavuttaa. Saatamme usein uskotella itsellemme, että meillä on vain vähän vaihtoehtoja, koska emme halua tai ole valmiita kohtaamaan todellista ongelmaa. Syvä ymmärrys kuitenkin kumpuaa avoimuudesta eri vaihtoehdoille (2020, 61).

Varo vaaraa (eli neuvoja)

Välillä ihminen löytää itsensä tilanteesta, jossa kaipaisi vähän neuvoja. Olen pohtinut, miksi itse kysyn neuvoja. Joskus kysyn neuvoja ihan vain siksi, että on mielenkiintoista kuulla, kuinka toinen ratkaisisi ongelman. Joskus (lue usein) kysyn neuvoja, koska en uskalla tehdä itse päätöstä. Neuvot ovat riskialtis ilmiö. Joskus ne tulevat todella tarpeeseen, mutta joskus ne tappavat itsevarmuutta ja luovuutta ratkaista ongelma. Jos kysyt neuvoa oman yrityksen perustamiseen joltain huippumenestyneeltä yrittäjältä, hän todennäköisesti antaa sellaisia neuvoja, jotka toimivat hänen kohdallaan. Joku taas haluaa antaa sellaisen neuvon, jota kukaan muu ei vielä sanonut, ihan vain siksi, että haluaa olla erilainen. Joku taas haluaakin neuvomisen sijaan järjestää ideariihen asian ympärille. (2020, 62–63.) Pointtina se, että kenenkään neuvoa ei kannata ottaa liian tosissaan. Kaikilla on aina oma näkökulma tai mielipide, ja sekin saattaa vaihtua päivän tai vuodenajan mukaan. Neuvojen kysymisen tulisikin olla enemmän ideoiden pallottelua, niin kuin vaikkapa squashissa. Pallo sinkoilee mailasta seinään ja sieltä mailaan ja lopulta päätyy maahan. Ei sen kummempaa. Lopulta päätöksenteon pitäisi lähteä itsestä. Liiat neuvot voivat tukahduttaa oman sisäisen äänen, joka yrittää kertoa meille asioita. Se sisäinen ääni voisi varmaan olla synonyymi itseluottamukselle – luotanko itseeni, että osaan tehdä minulle oikean ratkaisun ja seistä sen takana?

Työn ja tekemisen merkityksellisyys

Lopulta eniten pinnalla oleva aihe, eli merkityksellisyyden tunne, raha ja intohimo. Voiko näitä kolmea yhdistää, ja jos voi, niin kannattaako se? Sivers puhuu kirjassaan tavanneensa monia taiteilijoita, jotka pohtivat kuinka tehdä taiteellaan rahaa. Sivers on myös tavannut päivätyössä käyviä, jotka haluat testata purjeitaan taiteilijana. Näille molemmille osapuolille Sivers on määrännyt onnellisten ihmisten reseptin:

• hanki hyväpalkkainen työ
• seuraa unelmaasi taiteilijana rakkaudesta, älä rahasta

Tämä sai minut miettimään, millaista tasapainoa haluan itse tavoitella. Ajatus sai siemenen valmentajamme Veijon pitämässä pajassa 1.12.2022. Huomasin, että kriisinpoikanen alkoi kasvaa sisälläni miettiessäni omia intohimojani ja sitä, mitä olen ajatellut tekeväni työkseni valmistumisen jälkeen. Syvä pohtiminen tuntui kuin olisin rämpinyt synkässä metsässä, jossa kaikki puut näyttävät samalta, enkä oikein tiedä olenko edes kulkemassa oikeaan suuntaan vai rämminkö vaan olettaen, että en ole kiertänyt ympyrää. Rämpimisen lopputuloksena löysin metsän perältä lukitun oven, johon minulla ei ole avainta. En oikein tiedä, miltä se avain voisi näyttää, mutta tiedän sisimmissäni mitä oven toisella puolella on. Synkän metsämetaforan pointti on se, että luulen kuulevani sisäisen ääneni, mutta en ole varma kannattaako sitä kuunnella. Voihan olla, että sen metsässä sijaitsevan lukitun oven takana on uusi metsä!

Joskus minusta tuntuu, että tämä ”generalistin” elämä on rankkaa. Monet eri asiat kiinnostavat, eikä haluaisi valita vain yhtä tai kahta. Olen leikitellyt ajatuksella, jossa yhdistäisin päivätyön sekä yrittäjyyden. Sellainen yhdistelmä tuntuisi innostavalta, mutta jokin saa minut silti epäröimään. Tiimikaverini Kari sanoi kerran, että olemalla diplomaatti ei oikein sano mitään, vaikka sanoo paljon. Tietynlainen diplomatia voi varmaan vaikeuttaa päätöksen tekemistä. Päätöksissä on kuitenkin mukavaa se, että päätöksiä voi tehdä useita ja suuntaa voi muuttaa. Kuitenkin sellaisen päätöksen kanssa on helpompi elää, jonka tietää tehneensä itse ja omaa sisäistä ääntä kuunnellen.

Sivers onneksi kiteyttää tämän kaiken sekavuuden ja ämpyilyn. Elämän ei kannata koostua pelkästään työstä, eikä taiteesta kannata tehdä ainoaa tulonlähdettä. Anna molempien olla mitä ne ovat, ja panosta niiden keskinäiseen tasapainoon erinomaisen elämän saavuttamiseksi. (2020, 88.)

Uudenvuodenlupaukset

En oikeastaan enää harrasta uudenvuodenlupauksia, mutta ehkäpä voisin luvata itselleni pari asiaa, joita voin reflektoida joululoman aikana. Lupaan itselleni, että teen omat päätökseni parhaaksi katsomallani tavalla ja muita kunnioittaen. Lupaan myös pitää kiinni niistä asioista, jotka saavat minun sieluni syttymään!

Peace and love kaikille viimeistä Proakatemia-vuotta käynnistäville!

Lähteet:

Sivers, D. 2020. Hell yeah or no – what’s worth doing. New York: Hit Media.