Sain syksyllä 2019 uskomattoman mahdollisuuden päästä kokemaan elämää maapallon toisella puolella. Vietin syksyn vaihto-oppilaana Kisumussa, Kenian kolmanneksi suurimmassa kaupungissa. Tein Keniassa lasten ja nuorten fysioterapia -jakson harjoittelua, enkä olisi voinut toivoa opettavaisempaa kolmea kuukautta. Suurimman osan vaihdosta työskentelin orpokodissa, jossa oli kokonaan oma puolensa kehitysvammaisille sekä autismin kirjoon kuuluville lapsille. Vaikka rakennus olikin jaettu kahteen, oli työntekijöillä upea tapa osallistaa kaikkia lapsia täysin samoin tavoin erilaisiin aktiviteetteihin ja oppitunteihin.

Kehitysvammaisuus on Keniassa suurimmilta osin vielä tabu ja sitä häpeillään. Vanhemmat saattavat piilotella kehitysvammaista lastaan esimerkiksi kellareissa, eikä se johdu rakkauden puutteesta vaan koen sen johtuvan ennemminkin ymmärtämättömyydestä. Kehitysvammaisia lapsia hylätään myös paljon helpommin tienvarsiin ja sairaaloihin. Se, ettei lapsi pääse varhaisessa vaiheessa fysioterapiaan, johtaa aina vain pahempiin toimintakyvyn häiriöihin.

Orpokodissa törmäsin erittäin vaikeavammaisiin lapsiin. Olen aina tiennyt haluavani työskennellä lasten kanssa, mutta pohtinut toisaalta myös sitä, olenko lasten fysioterapeutin ammattiin aivan liian herkkä. Keniassa kuitenkin opin kohtaamaan vakavastikin vammaiset lapset ilman, että suuri suru olisi vallannut minut kokonaan tai huoli lasten pärjäämisestä olisi seurannut minua kotiin asti. Oli ihana huomata kuinka lapsi on aina lapsi toimintakyvystään huolimatta. Myös se, kuinka tietää pystyvänsä tulevan ammatin puolesta tekemään parhaansa lapsen hyvinvoinnin puolesta, varmensi oloa siitä, että olen täysin oikealla alalla. Alalla, josta voin olla todella ylpeä.

Orpokodissa työskenteli yksi fysioterapeutti. Valitettavasti en kuitenkaan osaa sanoa oliko se hyvä asia. Fysioterapeutti tuotti lapsille valtavasti kipua, ja vaikka hän selkeästi välitti lapsista, eivät hänen toimintatapansa palvelleet lasten kuntoutumista – ainakaan niiden oppien mukaan, mitä me olemme Suomen fysioterapeuttikoulutuksessa saaneet. Fysioterapeutti esimerkiksi repi jännittynyttä lihasta auki hirvittävällä voimalla ja nopeudella. Perusteluina hänellä oli, ettei tuloksia tule ellei kipua synny ja koska lapsia on paljon, täytyy tempo pitää nopeana. Hän oli onneksi kuitenkin hyvin vastaanottavainen meidän harjoittelijoiden antamalle tiedolle, ja tuntuikin pehmentävän otteitaan antamiemme tutkimustulosten ja oppien perusteella. Kyseinen muutos fysioterapeutin toimintatavoista sai aikaan uskomattoman merkityksellisen tunteen itselle ja koko ulkomaanvaihdolle.

Odotin vaihdolta paljon, mutta sain paljon enemmän. Työskentely niin erilaisessa ympäristössä kuin Kenia oli silmiä avaavaa. Opin suunnattoman paljon itsestäni, lasten kanssa työskentelemisestä, sekä sain paljon paremman käsityksen omasta tietotaidostani. Oli mahtava tunne päästä oikeasti vaikuttamaan orpokodin lasten elämään. Vaihdon ansiosta tulevaisuuden suunnitelmani siintävät edessä entistä kirkkaampina. Olen ikuisesti kiitollinen mahdollisuudesta, jonka sain.