Mietin tämän esseen kirjoittamista. Kuinka osaisin pukea ajatukseni niin, ettei se sulkisi mitään pois, vaan herättäisi vain ajattelemaa, ehkä pysähtymään ja näkemään ympärillään jo sen hyvän mitä tällä hetkellä on. Opiskelin opintojen ohella life coachingia, jossa valmennus perustuu ratkaisukeskeisyyteen (tunnistetaan nykytilanne, astetetaan tavoite ja tehdään tavoitteen saavuttamiseksi toimintasuunnitelma). Ymmärrän, että jos haluaa saavuttaa asioita, on määrätietoisesti mentävä sitä kohti, ja toimintasuunnitelmat ja tavoitteiden konkretisointi auttaa sinne pääsemisessä. Olen silti pohtinut viime aikoina onnellisuutta, kun oma elämä on heittänyt jos jonkinmoista volttia. Mitä se minulle tarkoittaa? Millaista on onnellinen elämä? Millaiset asiat oikeasti tekevät elämästä elämän tuntuista. Täyden, rikkaan ja merkityksellisen tuntuisen.

Usein, kun pohdimme millaisen elämän haluaisimme, alamme pohtia unelmia ja saavutuksia joita meillä ei vielä ole, mutta haluaisimme saavuttaa. Välillä kaveriporukassakin tulee keskustelu ”mitä tekisit jos voittaisit lotossa? Eli millaisen elämän haluaisit jos raha ei olisi este, tai kai oikeastaan tuo kysymys kai tarkoittaa että jos mikään ei estäisi, mitä haluaisit? Tätä samaa olen pohtinut itse usein, monenkin tavoitteen kohdalla. Miltä sitten tuntuisi, kun valmistun, kun on rahaa enemmän, kun on oma asunto, kun voin matkustaa aina kun haluan, kun on sitä tätä ja tuota, enemmän. Eeva Kolun kirjassa Korkeintaan vähän väsynyt käännetäänkin tämä ajatus toisinpäin. Miten hyvältä elämä voisi tuntua jo nyt? Mitä tekisin samalla tavalla, vaikka voittaisin lotossa? On tärkeää pysähtyä välillä näkemään se kaikki mitä meillä jo on. Mistä olla kiitollinen. Toisaalta myös tarkastella omia unelmiaan ja syventyä niihin. Mistä ihan oikeasti unelmoin ja miksi? Mikä on se pohjimmainen syy, miksi kaikki haluaa voittaa lotossa? Halutaanko esim. turvaa, vapautta, huolettomuutta vai kokemuksia?

Ajattelen, ettei mikään sulje mitään pois. On hienoa, että nykyään on saatavilla paljon tietoa ja keinoja siihen, kuinka kehittää itseään, miten parantaa omaa elämää, rakentaa taloudellista kasvua yms. Ajattelen myös, että se, että luemme ja tutkimme eri asioita avartaa ja laajentaa aina meidän näkökenttäämme ja antaa uusia näkökulmia, ja on siksi todella tärkeää. Silti kuitenkin viime aikoina, kun on käynyt läpi burnoutin ja joutunut nöyrtymään siihen, etten aina jaksakaan ja asiat ovat jälleen kerran mennyt uudelleen oikeaan tärkeysjärjestykseen, on alkanut tulla ähky tuohon kaikkeen. ”Ole paras versio itsestäsi, jahtaa unelmiasi”- lauseet on alkanut kuulostaakin aika raskaalta” Onko aina tavoiteltava kasvua? Onko aina päästävä jonnekin ja saavutettava jotain? Ja mitä sitten? Sitten luultavasti haluan taas jotain lisää. Entä jos tässä olisikin jo ihan tarpeeksi? Ihan tarpeeksi kaikkea mitä juuri nyt kuuluukin, kaikessa epätäydellisyydessään. Ja toisaalta, mitä jos minä olisinkin ihan tarpeeksi? Vaikken koko ajan tavoittelisikaan kasvua tai koittaisi päivittää itseäni paremmaksi versioksi itsestäni.

Jokaisella meistä on mahdollisuus luoda oma todellisuutemme ja se, miten elämme. On tärkeää käydä läpi sitä mikä itselle on tärkeää, mitä haluaa lisää omaan elämäänsä ja mitä haluaa vähentää. Uskon siihen, että voimme itse vaikuttaa siihen millaista elämää elämme. Emme kaikkeen mitä meille tapahtuu, mutta suhtautumisen kyllä. Silti harha siitä, että kun olen saavuttanut tämän tai tuon ulkoisen asian, olen onnellinen, olisi hyvä rikkoa. Jos emme osaa löytää asioita, joista olla kiitollinen nyt, tuskinpa seuraavakaan saavutus sitä onnea täyttää. Kaikki siis oikeastaan alkaa siitä, että osaa nähdä hyvän jo nyt. Tuntuu, että rauha löytyy sieltä, kun voi päästää irti kaikesta siitä mitä pitäisi enemmän, ja havahtuu, että tässä on kaikki mitä tarvitsen, tämä riittää. Will Smithiä lainaten, ”Happiness is peace, not pleasure”. On tärkeää, että teemme asioita, joista nautimme ja jotka koemme omaksemme ja unelmoimme isosti. Mutta se, että ajattelemme, että vasta sitten voimme olla onnellisia, se on harhaa.

Moni meistä tietää prioriteettinsa, mutta harvoin toimii kuitenkaan niiden mukaan. Monet meistä varmasti asettaisivat tärkeysjärjestyksessä terveytensä tai tärkeät ihmissuhteet työn edelle, mutta silti hämmästyttävän monet uhraavat näitä työn takia. Ihan normaalin päivätyön takia. On helppoa kertoa omat arvot, mutta paljon haastavampaa on arjen tasolla viedä ne käytäntöön. Valmennuskoulussa teimme arvoharjoituksen, jossa on kaksi piirakkaa piirretty vierekkäin. Ensimmäiseen jaetaan minulle tärkeimmät asiat niin kuin haluaisin niiden täyttävän arkeani, ja viereen kuinka näitä tällä hetkellä toteutan. Eivät ihan täsmänneet.

Huomasin, että Proakatemialla monet ajatutvat tilanteeseen, että on lupautunut moneen mukaan ja huomaakin, ettei enää jaksa keskittyä kaikkeen tai pysty hoitamaan kaikkea kunnialla. On silti helpompaa sinnitellä, kuin myöntää, että arvioi voimavaransa väärin, ja siksi koittaa vaan jaksaa. Ajattelee, että vielä tämän ja tämän hoidan, sitten olen tarkempi mihin lähden mukaan, kunnes taas huomaa olevansa samassa tilanteessa. Ja tätä jatkuu niin kauan, että väsyy.  En tiedä kuinka loppuun palamisia voisi estää, sillä loppupeleissä vastuu on kuitenkin aina itsellä. Kun itsetuntemus kasvaa ja omat rajansa tuntee, on helpompaa viheltää peli poikki ajoissa. Parhaimmillaan jopa tehdä arjesta sellaista, että se on mielekästä ja hommaa on juuri sopivasti. Usein kuitenkin kantapään kautta. Eikä sekään haittaa. Hankalissa tilanteissa ihminen on ikään kuin pakotettu tutkimaan itseään ja se johtaa usein kasvuun. Kasvu saattaa olla kivuliasta ja monesti taas mahdollista vasta silloin, kun aiemmassa tilanteessa oleminen on oikeastaan vielä kivuliaampaa. Siksi nämä tilanteet usein myös opettavat, jos haluaa olla auki sille. En tiedä johtuuko se, että moniin asioihin sanotaan kyllä siitä, että halutaan varmistaa se, että saa kokeilla kaikkea ja sitä kautta löytää mikä oikeasti kiinnostaa. Vai siitä, että näyttäisi siltä, että tekee jotain ja olen mukana asioissa ja kuuluu paikkaan. Se voi johtua myös suuresta innostuksesta ja imusta tehdä asioita ja siitä, että on siinä hetkessä kykenemätön tunnistamaan voimavarojaan. Ehkäpä siis omien rajojen löytäminen onkin aika keskiössä. Se, että tunnistaa mihin itsellä riittää voimavarat. Ei ole heikkoutta sanoa ei.

Saku Tuomisen mukaan elämämme suunnan määrittää se, mille sanomme kyllä, ja mille ei. Ei ole siis yhdentekevää, kuinka monesti sanomme pienille jutuille kyllä. Ne pienet asiat monesti tuppaavat kasaantumaan ja täyttävät arjen ja niille isoille, oikeasti tärkeille asioille ei jääkkään tilaa. Sanokaamme siis kyllä sille mikä vahvistaa ja lisää meillä tärkeiden asioiden läsnäoloa elämässämme. Ja ei sille mikä vie meitä väärään suuntaan, tai on meille ihan sama. Ei:n sanominen on myös aika voimaannuttavaa ja tuntuu siltä, että on vapaus valita.

Priorisoinnin taito sekä luotto siihen, että tässä on jo tarpeeksi ja minä olen tarpeeksi muodostavat yhdessä suojaavan kilven tätä lopuntonta kiirettä, riittämättömyyttä, suorittamista, haluamista ja tyytymättömyyttä vastaan.

Lähteet:

Kolu, E. 2021. Korkeintaan vähän väsynyt. Eli kuinka olla tarpeeksi maailmassa, jossa mikään ei riitä. Helsinki. Gummerus kustannus Oy.

Tuominen, S. 2020. Kaikki on hyvin riippumatta siitä, miten kaikki on. Helsinki. Otava