”…ja ennen kaikkea opin luottamaan prosessiin!”

Vuosigaalassa pidetty puhe päättyy ja yleisö nauraa hihittää tälle kliseiseksi ja joskin humoristiseksi muovautuneelle letkautukselle. Olen ensimmäisen vuoden opiskelija, enkä ymmärrä lauseesta ja sen meemi-merkityksestä hölkäsen pöläystä. Olen tullut oppimaan yrittäjyydestä ja enkä tajua mitä tekemistä prosessiin luottamisella on liiketoiminnan kanssa – Eihän se ole kuin painaa duunia säännöllisesti ja saavuttaa tavoitteet.

Näin 3. vuoden tiimiyrittäjänä minulla on jo näkemystä siitä, mitä prosessi Proakatemialla tarkoittaa eikä se tunnu itselleni enää lainkaan abstraktilta aiheelta. Meemiarvokin on laskenut, joskin jos jossain puheessa mainitaan vielä prosessiin luottaminen, se varmasti vielä saa jonkinasteisen huvittuneen reaktion aikaan. 3. vuodessa on tapahtunut vaikka ja mitä: huippuhetkiä, kipeitä kasvun paikkoja sekä iloisia onnistumisia. Proakatemia on opettanut valtavasti, niin itsestä, tiimityöstä sekä siitä kuuluisasta pitkäjänteisestä luottamuksesta.

Tässä esseessä pohdin sitä, miten siihen prosessiin luotetaan, miten jatkuvaa muutoksen tilaa siedetään ja miten pyritään rohkeasti eteenpäin jatkuvan epävarmuuden keskellä. Analysoin myös Roiman suurinta yksittäistä pettymyksen paikkaa Proakatemia-taipaleella ja pohdin, miten todellista menestystä mitataan.

Epävarmuus motivaation lähteenä

Yrittäjyys vaatii paljon keskeneräisyyden ja epävarmuuden sietämistä. Toisena hetkenä voit olla hyvin itsevarma ja seuraavana päivänä kieriskellä epävarmuudesta.

Tunnistan itse, että Proakatemialla opiskellessa kyky sietää epävarmuutta on ollut todella koetuksella, etenkin projektitasolla. Lopputulos on ennalta arvaamaton, omat tavoitteet ja unelmat siintävät jossain kaukaisuudessa eikä ole minkäänlaista varmuutta siitä, onko menossa edes jokseenkin oikeaan suuntaan. Voi kunpa joskus saisi vain suorat vastaukset siitä, mitä seuraavaksi tulisi tehdä. Tietäisin lopputuloksen ja olisi varmasti todella paljon helpompi ja mukavampi olla. Vai olisiko?

Olli-Pekka Heinonen haastaa kirjassaan Eletään ihmisiksi (2021, luku 4) lukijaa ajattelemaan, onko epävarmuus sittenkään huono asia: Jos saisit nyt tietää jokaista yksityiskohtaa myöten, mitä kaikkea elämässäsi ja yritystoiminnassasi tulee tapahtumaan, lisäisikö se motivaatiotasi? Hyppäisitkö innolla joka aamu sängystä ylös jos tietäisit, mitä asiakkaat vastaavat, meneekö tarjous läpi ja minkälaista palautetta saat? Aluksi olisit todennäköisesti mielissäsi sillä kaikki olisi varmaa ja ennustettavaa, mutta jossain kohtaa elämä alkaisi tuntumaan puurolta.

Varmuuden voi saavuttaa vain täydellisen muuttumattomissa olosuhteissa eikä tällaisissa olosuhteissa ihmiseltä vaadita toivoa, odotuksia eikä suunnitelmia. Turvattomuus ja epävarmuus eivät ole synonyymeja, mutta aivomme käsittävät epävarmat tilanteet uhkana, vaikka mitään henkeä vaarantavaa ei olisi tapahtumassa. Jotta suojelemme itseämme tältä potentiaaliselta uhalta, pyrimme kontrolloimalla ennustamaan tulevaa ja ylisuunnittelemaan omaa käyttäytymistämme. Kun takerrumme hallintaan ja turvallisuuden illuusioon, suljemme silmät osalta todellisuutta. (Heinonen, luku 3 & 4)

Mitä tapahtuu jos päästämme irti ja annamme sen tulla, mikä on tullakseen? Entä jos menestyksen takana onkin kontrolloidun toiminnan sijasta luottavainen flow-tila?

Onko tärkeintä päämäärä vai kyky joustaa muuttuvissa olosuhteissa?

Pohditaan hetki suomalaista menestysreseptiä – Käy koulut, hanki pätevyys. Perusta perhe, osta oma koti ja paiski töitä eläkeikään asti. Ahkeruus kannattaa, onni suosii rohkeaa, kova työ palkitaan. Tietynlaista menestysreseptiä opimme myös Proakatemian alkutaipaleella: Perustamme tiimiyrityksen, teemme projekteja, aina on hauskaa ja kivaa yhdessä, menestymme ja teemme lopulta miljoonan euron liikevaihdon (koska joku toinenkin teki ja se kuulostaa siistiltä). Harvoin mietimme ennalta rikkauksia matkan varrelta, sillä meille ihmisille on tyypillistä ajatella ensisijaisesti päämäärää. Jos päämäärä tuntuu lipuvan kaukaisuuteen, kun asiat ei menekään niin kuin mielikuvissa maalailimme, koemme itsemme onnettomiksi.

Kuinka paljon meidän ensimmäisiä kuukausiamme tiimiyrityksenä ohjaa ajatus siitä, mitä pitäisi olla? Asiaa voi ajatella myös valmistumisen kannalta: Millainen minun pitää olla kuin valmistun, että olen oikeasti valmis ja sain opiskeluajasta kaikki irti? Jos emme saavuta sovittua päämäärää tai prosessi on helv*tisti inhottavampaa kuin ajattelimme, olemmeko epäonnistuneita? Vääränlaisia? Olisiko jotain pitänyt tehdä toisin?

Kun ajattelen Roiman ensimmäisiä kuukausia yhdessä, muistan kipuilun ja tunnelman lässähtämisen: Tiimijaon jälkeinen intopiukeus vaihtui pettymykseen, kun tiimissä toimiminen olikin huomattavasti haastavampaa kuin mitä olimme ajatelleet. Tuosta pettymyksestä alkoi kuitenkin matka, joka on sisältänyt lukemattomia arvokkaita oppeja, eikä niistä opeista yksikään ole ollut sellainen, jonka olisimme voineet määritellä etukäteen. Vai miltä kuulostaisi tavoite: ”Ei vitsi, haluamme niin oppia käsittelemään konflikteja suorastaan v*tuttavien teemojen kautta!”.

Kyllä se miljoona euroa on parempi.

Adaptiivisuus vs. kontrolli

Kuinka sitten luottaa prosessiin, kun mikään ei ole varmaa, luottamus omiin taitoihin on hatara ja epävarmuus muistuttelee olemassaolostaan tuon tuosta? Tai tiimitasolla, kun tiimiyrittäjyys ei mene niin kuin halusi, tuntuu että ei opi mitään, tiimitoverit ärsyttävät, projekti ei ota tuulta alleen, kulut juoksee ja kaikki tuntuu vaan niin eriltä kuin mitä olisi toivonut?

Heinonen tarjoilee kirjassaan vastausta tiimiyrittäjän epävarmuuteen adaptiivisuudella, ennakoinnilla sekä resilienssillä. Adaptiivisuus on yksilön ja ryhmän taito käsitellä muutoksia monimutkaisessa systeemissä, kun muutos on jatkuvaa ja epävarmuustekijöitä enemmän kuin sormia käsissä. Ennakointi taas tarkoittaa taitoa ennustaa tulevia tapahtumia kokemuspohjan avulla – Mitä mahdollisesti tapahtuu ja mitä valmistautumista se meiltä vaatii? Resilienssi taas on kyky palautua ennalta-arvaamattomista tapahtumista, jota käsittelemme seuraavassa kappaleessa. (Heinonen, luku 4) Vastakohta edellämainituille on tiukka kuri ja kontrolli, jossa hätääntyneen lapsen lailla yritämme pitää kiinni tutusta ja turvallisesta, ja turhaudumme kun asiat eivät mene niin kuin halusimme.

Heinonen kirjoittaa kirjassaan elämän olevan kontrolloimaton systeemi. Kun ympärillä tapahtuu jatkuva muutos, se vaatii ihmisiltä taitoa hyväksyä se, ettei elämä mene oikeastaan koskaan suunnitelmien mukaan. Epäonnistuminen on sitä, että päädyt toisaalle kuin olit suunnitellut ja koet sen virheenä. Koemme toisaalle ajautumisen epäonnistumisena sen vuoksi, että olemme nähneet ja kuulleet ympäriltämme menestystarinoita jotka vaikuttavat siltä, että hahmot ovat systemaattisesti kulkeneet alkupisteestä menestykseen. Heinosen mukaan nämä tarinat ovat kuitenkin usein jälkiviisautta, jotka luovat meille vain illuusion siitä, että kohtalomme olisi kontrolloitavissa. (Heinonen, luku 3). Asiat eivät juuri koskaan mene niin kuin haluaisimme ja hyvä niin – On oikeastaan helpottavaa ajatella, että kaikki ei ole omissa käsissä.

Sattuma suosii valmistautunutta mieltä.

Kyky selvitä epävarmuuden keskellä syntyy siis luovuuden ja intuition yhteispelillä, jossa annetaan sattumalle mahdollisuus. Heinonen kirjoittaakin oivaltavasti: Sattuma suosii valmistautunutta mieltä (Heinonen, luku 3) Proakatemian tasolla tämä tarkoittaa sitä, että kunhan etenemme, näemme ympärillämme uhkien sijaan mahdollisuuksia, joustamme tarpeen tullen suunnitelmistamme ja annamme itsemme yllättyä tuntemattomasta, menestymme. Menestystä ei tässä tapauksessa mitata suoraan päämäärän saavuttamisella, vaan valinnoilla, jotka vievät meitä eteenpäin ja joilla on aidosti merkitystä.

Merkitystä etsimässä – Kun Roima hävisi myyntipäivät

Myyntipäivien häviäminen oli parhaimpia asioita mitä Roimalle on tapahtunut. Enkä tarkoita tällä sitä, etteikö voitto olisi kelvannut – Jos saisimme päättää, voitto olisi ollut 100 % meidän – vaan sitä, millä tavalla tiimin resilienssiä ja huipputiimin ominaisuuksia mitattiin häviön hetkellä ja jälkiselvittelyssä. On vaikea nähdä opin paikkoja siellä, missä kaikkia vituttaa kuin pientä oravaa, enkä kannusta etsimään positiivisia asioita sieltä, missä tuntuu ettei niitä ei ole. Koen kuitenkin, että varsinkin itselleni – turvallisuushakuiselle ja konflikteja välttelevälle ihmiselle – valtavan pettymyksen ja epäreiluuden käsittely kasvatti ”teräksiset pallit”. Proakatemialla on helppo elää turvallisuushakuisesti ilman riskinottoa, kontrolloiden ja suunnitellen. Riskinotto taas meinaa potentiaalista epäonnistumista. Me lähdimme tavoittelemaan voittoa 100% ja epäonnistuimme. Ja oppi oli se, että elämä jatkui sen jälkeen ennallaan.

Häviön hetkellä mitattiin Roiman konfliktikompetenssia, eli ryhmän kyvykkyyttä käsitellä jännitteitä ja ristiriitoja yhdessä. Konfliktikompetenssi perustuu jaettuun luottamukseen. (Verho, 2024). Myyntipäivien voitto oli Roiman ensimmäinen yhteinen merkittävä tavoite, jolla mittaisimme tiimin yhteistyötaitoja ja sitoutumista. Olemme alusta asti puhuneet huipputiimistä ja tilan tavoittelusta, ja voittaminen olisi ollut kenties yksi askel kohti päämäärää. Mieleen juolahtaa ajatus, että entä jos myyntipäivien voittaminen ei olisikaan huipputiimin mittari, vaan se, miten nopeasti pystyimme palautumaan valtavasta yhteisestä pettymyksestä? Entä jos onnistumisien sijasta todellista tiimihenkeä mitattiin sillä, miten yhtenäisenä tiimi säilyi epäonnistumisen hetkellä? Voin puhua vain omasta puolestani, mutta myyntipäivien jälkiselvittelyissä tunsin tunneskaalan kirjosta riippumatta suurta luottamusta Roimaan – Tästä kyllä selvitään, yhdessä.

Kuten johdantokappaleessa johdattelin, Proakatemialla muistutetaan luottamaan prosessiin. Luulin ennen lauseen tarkoittavan sitä, että kunhan tekee tarpeeksi töitä, voittaa elämässä. Olin väärässä. Sen sijaan se tarkoittanee sitä, että muutoksesta ja kontrollin puutteesta huolimatta luottaa siihen, että luvassa on jotain hyvää ja merkityksellistä. Tapahtui mitä tahansa. Mitä se merkitys sitten on, se jääköön nähtäväksi.

Lähteet:

Heinonen, O-P. 2021. Eletään ihmisiksi. Äänikirja. Äänikirjapalvelu Bookbeat.
Verho, T. 2024. Dialogi- & ajattelupaja. Pajan esitysdiat 7.2.2024. Viitattu 12.2.2024.