Perspektiiviä mokailijoiden maailmaan

Mokaaminen on aiheena minusta kiinnostava, mutta myös hieman kaksijakoinen. Mokaaminen on terminä jokseenkin hieman vahva ja erityisesti siihen on latautunut varmasti jokaiselle Suomalaiselle aivan riittävästi tunnetta. Mokaaminen ei ehkä terminä ole kaikkien paras kuvaamaan virhettä, josta opitaan. Käytetään nyt kuitenkin kirjan teeman mukaisesti juuri tuota termiä. Ja tosin eihän virheistä aina välttämättä kaikki edes opi – onko silloin siis kyse mokaamisesta.

Moni on varmasti kuullut sanonnan, että Suomessa yritys konkurssin läpi käynyttä katsotaan hieman kieroon. Amerikassa taas ollaksesi varteenotettava yrittäjä, sinun on täytynyt käydä läpi pari konkurssia. En nyt kuitenkaan perehdy juuri tähän kyseiseen asiaan, mutta mielenkiintoinen huomio silti, joka nousee esiin asiaa pohtiessani.

Kirjan esimerkkien parissa esiintyi erityksiä, kuten Sonera Stora Enso, Nokia, Talvivaara sekä muutamia muita tunnettuja ja isoja yrityksiä. Mielenkiintoista on huomata, että monessa näissä valtio omisteisuus on vahvasti läsnä. Tällä tosin ei näytä suoraa yhteyttä olevan, mielenkiintoinen huomio vain tämäkin.

Itse koen, että mokailemisessa on kyse vain erihintaisista oppitunneista. Siksi onkin hyvä mielestäni mokailla jo alusta alkaen, pienillä summilla ja pienissä mittakaavoissa. On jokseenkin mielenkiintoista lukea siitä, kuinka Sonera on ostanut saksalaisilta neljällä miljardilla verkko oikeuksia, jotka eivät ikinä päätyneet käyttöön. Tai, että Nokia osti 19 miljardilla osakkeitaan takaisin ja kotiutettuaan osakkeet päättivät sitten mitätöidä nämä. Tai, että Stora Enso kävi Amerikassa parilla miljardilla yritys shoppailuilla ja käteen jäi muutama homehtunut tehdas. Puhumattakaan Talvivaarasta, joka nyt kansallisesti on sitten jo muutenkin kaikille tutumpi tapaus.

Minulla jäi tuo Nokian tapaus mieleen. mielessäni vain pyörii, miksi? Miksi yritys ostaisi noin isolla rahalla osakkeita takaisin ja mitätöisi ne. Tuolla rahalla Nokia olisi varmasti saanut monen montaa prosessiaan parannettua tai panostettua myyntiin, joka meillä Suomalaisilla ei ole tainnut aivan äidin maidossa tulla. Kirjassa myös hyvin selitettiin vaihtoehtoisia ajatuksia, jotka ovat mielestäni erittäin hyviä oivalluksia, varsinkin mikäli kansainvälistyminen kiinnostaa. Varmaa tietoa miksi Nokia näin teki ei siis kirjassa kerrottu.

Pohjoiseurooppalaisessa ja amerikkalaisessa yrityskulttuurissa on suuria eroja. Yksi eroista on siinä, että mihin suuntaan yritys niin sanotusti kumartaa ensimmäisenä. Pohjoiseurooppalaisessa ajattelutavassa yritys huomioi ensin rahoittajapankkiansa ja valtioitansa, sitten omistajaperhettä ja ammattiliittoja sekä muita sidosryhmiä ja vasta tämän jälkeen sijoittajia ja pörssejä. Amerikkalaisessa ajatuksessa yritys on ensin tilivelvollinen suursijoittajilleen ja heistä kuuluukin myös ottaa suurin hyöty irti. Yritykset ovat siis enemmänkin sijoittajien rahanteko koneita ja kuten kirjassaan Markku Kuisma ja Pekka Seppänen kuvailivat, on amerikkalaisessa ajatuksessa aivan toissijaista mitä hyvää tai huonoa yritys tekee tuottaakseen, kunhan se tuottaa.

Tämä ajatuksenjuoksu johtaa siis juurensa vahvimpaan arvaukseen mitä Nokian tapauksessa tapahtui. Nokian taustalla oli amerikkalaisia sijoittajia, jotka haaskalinnun tavoin haistoivat Nokian pullean lompakon. He myös näkivät rahalleen tuottavamman kohteen toisaalla ja halusivat siksi rahastaa osakkeensa ulos ja Nokia joutui tässä tulemaan vastaan ja rahastamaan heidät ulos. En ole mikään pörssien asiantuntija, mutta mielestäni tämäkin selitys hieman ontuu. Tai sitten kyseessä on vaan niin härski suursijoittajien painostaminen, että Nokia on osakkeensa takaisin ostanut.

“Nokian 19 miljardin euron kohtalo limittyy saumattomasti Amerikkalaisen finanssikapitalismin toimintalogiikkaan. Omien osakkeiden osto oli Nokian ylimääräinen Amerikkalaistyylinen kumarrus Amerikkalaisille sijoittajille.”

Kirjasta oli pyhitetty pitkä osio myös Talvivaaran vaiheille. Kuinka yritykselle tuli alkuun sijoittajia ovista ja ikkunoista. Kuinka tarina oli niin hyvä, että se puri sekä pien- että suursijoittajiin. Kuinka taas kokemuksen puute ja ehkä liiallisen itsevarmuuden takia lähes kaikki meni pieleen mitä mennä saattoi. Talvivaarassa ei käytännössä oltu varauduttu mihinkään yllättävään, kuten ei myöskään kaikkeen tiedettyyn kuten esimerkiksi vesisateeseen. Isoja yllätyksiä oli myös osien kuluminen ja varaosien hanakala saanti ja monia muita.

Puhutaan kuitenkin näin isosta kokonaisuudesta kuin Talvivaara, johon pelkästään valtio on käyttänyt 820 miljoona euroa. Eikö tuon kokoisessa paletissa ollut yhtäkään ihmistä, joka olisi sanonut, että tämä ei nyt oikein toimi ja pysäyttänyt junaa hyvissä ajoin. Vai eikö heitä vain kuunneltu. Kysymyksiä, joihin en tule varmaan vastausta saamaan, mutta peilipintaa omassa elämässäni varmasti jossakin vaiheessa. Veikkaukseni myös on, että taustalta saattaa löytyä yltiöoptimistista ja tätä kautta reaktiivista yrityskulttuuria.

Mokia tulee varmasti aina tapahtumaan niin suurissa kuin pienissäkin yrityksissä se on varmaa. On kuitenkin lohduttava ajatus, että virheistä voi oppia ja siksikin mitä enemmän mokia teemme, sitä enemmän olisimme oppineet, mikäli jokin päivä liiketoimintamme mittasuhteet ja vaikuttavuudet ovat päässeet esimerkiksi Talvivaaran tasolle. Onhan se fiksumpaa tehdä mokia nyt pienemmässä mittakaavassa ja käyttää niitä oppeja sitten isossa mittakaavassa ja tämän ansioista välttyä edes joiltakin kuopilta. Hieman aiheen vierestä menee vanha sanonta, jonka mukaan rahaongelmat eivät lopu rikastumalla, ne vain muuttavat muotoaan. Saatte varmasti kiinni ajatuksesta.

Lähteenä käytin Markku Kuisman ja Pekka Seppäsen vuonna 2021 julkaistua Suomen pahimmat bisnesmokat kirjaa.