Jossain päin Proakatemiaa on seinällä A4, jossa lukee teksti ”auttamalla muita menestymään menestyt itse”. En ole varsinaisesti mikään kovin suuri fani tällaisille aforismeille, mutta minun on pakko myöntää, että tuo teksti on osoittautunut viimeisen vuoden aikana erittäin paikkansa pitäväksi omalla kohdallani.

Luin Adam Grantin Ota ja Anna -kirjan, jonka pääsanoma on luultavasti hyvin tuttu monelle proakatemialaiselle. Grant jakaa ihmiset ottajiin, antajiin sekä tasapainoilijoihin ja valottaa sitä, kuinka tällaiset roolit tulevat esille työelämässä. Tiivistetysti avattuna ottajat ajattelevat ensisijaisesti itseään ja omia etujaan, kun taas antajat laittavat muiden työt omiensa edelle. Usein se tarkoittaa sitä, että antajan kaikki aika menee muiden auttamiseen, eikä hän saa omia hommiaan tehdyksi. Tasapainoilija taas yrittää olla reilu, mutta odottaa kuitenkin vastapalvelusta kiitokseksi auttamisesta. (Grant, 2013, 10-12).

Grant myös mainitsi, että työympäristössä sama ihminen saattaa olla esimerkiksi asiakkaan kanssa antaja, työkaverin kanssa tasapainoilija ja palkkaneuvotteluissa ottaja (Grant, 2013, 12). Tämä sai minut miettimään omaa toimintaani eri tilanteissa – milloin olin ottaja, tasapainoilija ja antaja? Osaan olla itsekäs, osaan olla reilu, mutta minulla on myös rajani, enkä halua olla pelkästään muiden kynnysmattona.

Jos minun olisi valittava vain yksi noista kolmesta vastavuoroisuuden roolista, olisin luultavasti tasapainoilija. Haluan auttaa, mutta en halua tehdä sitä omien töideni kustannuksella. Joskus huomaan myös valitettavasti olevani ottaja; tietyissä asioissa en tingi enkä jousta.

Mutta entä antaminen? Satuin törmäämään Vincitin toimitusjohtaja Mikko Kuitusen haastatteluun Helsingin Sanomissa juuri ennen kuin olin aloittamassa tätä esseetä. Artikkelissa hän puhui antajista ja ottajista, joiden toimintaan etätyöaika on suuresti vaikuttanut.

Antajia pidetään usein ei-niin-menestyneinä tossukoina, mutta Grantin ja Kuitusen mukaan he voivat myös menestyä paremmin, kuin yksikään ottaja. Kuitunen kertoi Vincitin palkkaviikoista, jolloin jokainen työntekijä sai halutessaan tuoda palkkansa ilmi omalle liiketoimintayksikölleen. Tällöin muut työntekijät pystyivät toivomaan palkankorotusta joillekin henkilöille tämän puolesta. Kuitunen oli huomannut, ettei eniten korotuksia ehdotettukaan kaikista menestyneimmille tai tehokkaimmille ihmisille, vaan heille, jotka auttoivat muita. He eivät olleet nopeimpia tai taitavimpia, mutta he tekivät töitä muiden menestyksen eteen. Ja auttaessaan muita menestymään he menestyivät itse, sillä autetut olivat sitä mieltä, että auttaja ansaitsi palkankorotuksen. Auttamisen ja menestymisen noidankehä oli siis valmis.
(https://www.hs.fi/visio/art-2000008340803.html luettu 9.11.2021)

Entä olenko minä itse ihan oikeasti ollut yhtä pyyteetön antaja? Olenko ollut valmis jättämään omat työni sivuun siksi, että ehtisin auttaa jotakuta muuta? Toki olen auttanut ihmisiä, mutta olenko tehnyt sen odottamatta vastapalvelusta?

Olen, ainakin yhden kerran. Ja se kannatti, sillä se kerta johti hienoihin asioihin, joita en olisi voinut silloin vielä kuvitellakaan. Se tapahtui syksyllä 2020, jolloin olin itse hyvin kiireinen: toimin tuutorina, BL:nä, mavi-tiimissä ja 24H-projektissa. Samaan aikaan Herkkä Snacksilla oli vauhti päällä, sillä Myyntipäivien menestys vaati paljon töitä sekä ennen että jälkeen tapahtuman. Silloin, huolimatta omista kiireistäni, halusin vilpittömästi auttaa. Minun teki pahaa katsoa, kuinka paljon Herkän pojilla oli töitä, joten tungin välillä lähes väkisin auttamaan. Toki olimme joskus koko tiimin voimin tekemässä hommia, mutta ajan myötä aloin olemaan mukana enemmän ja enemmän. Palkaksi sain kiitoksen ja lämmintä kättä, ja se riitti minulle. En ajatellut vastapalveluksiani tai omaa hyötyäni, halusin vain, etteivät kaverini saisi burn outia. Halusin heidän menestyvän. Ilmoittauduin linssinpaistorinkiin, kirjoitin sähköpostipohjia ja oikoluin markkinointitekstejä, tein kaikenlaisia hanttihommia. Huomasin, kuinka kivaa oli tehdä töitä näiden tyyppien kanssa ja tahdoin antaa oman, vaikkakin pienen, panokseni siihen, että Herkän tiimin urakka kevenisi edes rahtusen.

Tammikuussa 2021 minua pyydettiin osakkaaksi Herkkä Snacksiin. Se tuli minulle yllätyksenä, sillä en ollut kuvitellutkaan lähteväni enää koskaan alalle, joka liittyisi elintarvikkeisiin millään lailla. Auttaessani poikia en ollut koskaan ajatellut hyppääväni mukaan virallisesti edes työntekijäksi, saati osakkaaksi. Olin silti todella otettu.

Totta kai suostuin, en miettinyt sekuntia kauempaa. En miettinyt rahaa tai riskejä, mietin vain sitä, että pääsisin tekemään hauskoja juttuja huikeiden tyyppien kanssa. Se, että teen töitä hauskojen tyyppien kanssa, on edelleen se syy, miksi olen mukana tässä. Saan nauraa heidän kanssaan ja se on minulle yksi tärkeimmistä asioista työyhteisössä.

Auttaminen voi johtaa paitsi odottamattomaan palkitsemiseen, myös sattumiin, jotka muuttavat elämän. Mennessäni talvella 2021 Herkän toimistolle ensimmäistä kertaa tapasin vanhan tutun. En usko, että olisin tavannut häntä, mikäli en olisi auttanut poikia syksyllä, päässyt sen johdosta osakkaaksi ja tullut siksi tutustumaan Herkän tiloihin, jotka sijaitsivat samassa rakennuksessa monien muiden start up -yritysten kanssa. En usko, että seurustelisin tämän henkilön kanssa nykyään, mikäli kaikkea tuota edellä mainitsemaani ei olisi tapahtunut.

Mitä tästä siis opimme? Auttakaa ihmiset toisianne, tehkää se pyyteettömästi. Se voi viedä teidät vaikka mihin.

Lähteet: Adam Grant: Anna ja ota

Helsingin Sanomat: https://www.hs.fi/visio/art-2000008340803.html luettu 9.11.2021