Elämme tällä hetkellä eriskummallista aikaa. Koronaviruksen leviäminen on tarkoittanut monessa paikassa sitä, että työt tehdään kotona etänä. Tai opiskellaan etänä. Minäkin opiskelen etänä tällä hetkellä. Nyt jos koskaan on oikein oiva hetki tehdä jaottelu omissa töissään ja projekteissaan siihen, mikä tuntuu itselle tärkeältä ja mikä ei. Tämä aihe on kovin ajankohtainen monestakin syystä.

Selkeytän tässä esseessä omia ajatuksia merkityksellisyydestä, siitä tunteesta, sillä se on opinnäytetyöni näkökulma mutta myös siksi, että en ole kovin hyvä jäsentämään omia ajatuksiani paperille (muiden) ymmärrettävään muotoon. Joten tämä olkoon treenausta ja harjoitusta. Olisin enemmän kuin kiitollinen, jos luet tätä, että kommentoisit esseetä jollain tavalla. Voidaan tehdä diili, että minä kommentoin sitten sinun uusinta esseetäsi.

Merkityksellisyys raidaa, mut oikeesti mikä homma?

Merkityksellisyyttä tai yhteenkuuluvuutta ei niinkään voi antaa valmiina, vaan se pitää antaa yksilöiden kokea. Tämän tunteen kokemiseen on löydyttävä mahdollisuus tai mahdollistettava tämä kokemus. Merkityksellisyyttä on tutkittu jo vuosien ajan, mutta lähivuosina erityisen tiiviisti. Aihetta voi lähestyä (oikeasti) monista eri näkökulmista. Esimerkiksi: filosofit pyrkivät tutkimaan merkityksellisyyttä elämän isojen kysymysten kautta. Miksi me ihmiset olemme olemassa ja mikä on meidän tarkoituksemme täällä? Ketä olemassaolomme palvelee ja miksi. Psykologit lähestyvät taas enemmän subjektiivisemmin aihetta, mutta myös sellaisista lähtökohdista, miten elämä jatkuisi. Tarvitsemme ruokaa, vettä, muita ihmisiä ja sosiaalisia kontakteja mutta myös jotakin tärkeää tekemistä. Aikaisemmin tämä tärkeä tekeminen on liittynyt jollain tavalla selviytymiseen tai eloonjäämiseen; piti metsästää, keräillä ja suojata. Nyt kun yhteiskunta tekee paljon puolestamme, niin painopisteemme muuttuu siinä, mikä on tärkeää tekemistä tai miksi siitä puhumme paljon (tässä lienee yksi syy sille, miksi tämä aihe on nyt pinnalla tutkijoillakin). Psykologit määrittelevät myös merkityksellisyyden sen kokemiseen sekä sen etsimiseen. Tässä esseessä kaksi äsken mainittua eivät sulje toisiaan pois, ja pyrin pitämään mielessä myös Martelan & Stegerin tutkimustuloksen tulkitsemisen kolmannen näkökulman; yhteneväisyyden.

Merkityksellisyyttä voi tarkastella konkreettisemmin Frank Martelan teorian mukaisesti neljästä eri näkökulmasta; autonomisuus, kompetenssi, yhteisö tai tiimi tai jokin sosiaalinen tuki ja hyväntekeminen. Autonomisuus tarkoittaa sitä, että saat itse valita ja päättää. Kompetenssi tarkoittaa sitä, että koet pystyväsi ja osaavasi asioita. Sosiaalinen tuki tarkoittaa laumaa, muita ihmisiä ja niiden merkitystä siihen kuinka merkitykselliseksi oman elämänsä tai työnsä kokee. Hyväntekeminen tarkoittaa sitä, että haluaa tehdä toisille hyvää. Tässä keskityn esseessä keskityn vain yhteen näistä: laumaan eli yhteisöön.

Diippii settii yhteisöistä ja hyvinvoinnista

”Länsimaissa ajattelemme, että individualismi ja vapaus ovat hyvän elämän edellytyksiä. Sen sijaan Durkheimin empiirinen tutkimus paljasti monimutkaisemman kuvan. Hän havaitsi, että ihmiset tappavat itsensä todennäköisesti silloin, kun ovat erossa yhteisöistään tai niistä sosiaalisista rajoituksista, joita sosiaaliset yhteisöt heihin kohdistavat: paikoissa, joissa individualismia pidetään arvossa, paikoissa, jossa ihmiset ovat äärimmäisen itsenäisiä ja riippumattomia muista, ja paikoissa, jotka muistuttavat paljon 2000-luvun Amerikkaa, Kanadaa ja Eurooppaa. Tällaisissa ympäristöissä eivät kukoista ihmiset vaan itsemurhat. (s. 74)” Tässä voisi vetää mutkia suoraksi ja väittää, että tämä on juuri sitä omaa päätäntävaltaa ja kompetenssia tämä. Mutta kun asiat eivät ole niin mustavalkoisia. Kaikissa on yhteys. On eri asia kokea ohjaavansa omaa elämää ja olevansa oman elämän auton ratissa kuin kulkea yksin aavikolla. Voimme olla vapaita ja samalla osa yhteisöä.

Jotta yksilö kukoistaa, voidaan ajatella vaikkapa sellainen kaava (kolmio), missä alimmaisena on biologia, sitten tulee kulttuuri tai yhteisöt ja sitten korkeimpana yksilö. Nämä kaikki kerrokset olisi hyvä ottaa huomioon toiminnassa tai päätöksissä, ei pelkästään yksi näkökulma tai jättää jotakin pois. Proakatemialla tähän varmaan pyritäänkin Peter Sengen ajatuksella henkilökohtaisesta mestaruudesta. Siinä on tärkeää keskinäisriippuvuus toisiin ihmisiin. Voi olla vaarallista ajatella, että tekisi valintoja vain yhden lokeron perusteella. Teemme kuitenkin valintoja koko ajan, ja meidän on huomioitava se millä tavalla se vaikuttaa muihin. Sosiaaliset kanssakäymiset ovat ihmisen yksi perustarpeista. Olemme mielestäni etuoikeutettuja, sillä meillä on niin tiivistä tiimitoimintaa. Kolikolla on aina kääntöpuolensa, mutta olisi hyvä pysähtyä miettimään myös kuinka onnekkaita olemme. Niin  kauan kun olet Proakatemialla, tiimiä tai yhteisöämme ei koskaan saa pitää itsestäänselvyytenä.

Entä se tunnepuoli siitä yhteenkuuluvuudesta?

Jotta voimme kokea syvää yhteenkuuluvuuden tunnetta, meidän on tunnettava myös itsemme. Siihen koulumme antaa jopa raadollisenkin hyvän mahdollisuuden. Itselleen sekä toisille voi antaa armollisuutta siinä mielessä, että olemme kaikki samassa prosessissa. Olen itsestäni huomannut oman minä-kuvani laajentuneen Proakatemian aikana. Se ei ole ollut kovin lukkiutunut ennen koulun alkua, mutta nyt huomaan sen olevan aivan eri mitoissa mitä aikaisemmin.

”Psykologien mukaan ihmiset tuntevat yhteenkuuluvuutta, koska kaksi ehtoa täyttyy. Ensiksikin suhteessa oleminen perustuu yhteiseen huolenpitoon: kumpikin tuntee olevansa toisen rakastama ja arvostama. Toinen ehto on, että heillä on usein miellyttävää kanssakäymistä toistensa kanssa” (s.68) Valmentaja Timonkin mukaan jo pelkästään se, että moikkailemme koulun käytävillä toisillemme niin opiskelijat kuin opettajatkin tuo tunnetta, että kuuluu jonnekin. Toisiaan tervehtiminen ei ole siis vain kohtelias tapa, se on enemmänkin. Yleensä juuri näillä pienillä jutuilla on väliä.

Tiimiytymistä tai yhteenkuuluvuuden tunnetta lisää (ainakin hetkellisesti) yhteinen vihollinen. Tällä hetkellä se taitaa olla korona. Olemme yhteisönä uuden haasteen (tai mahdollisuuden) edessä tiimitasollakin. Moni yksilö ja yritys auttaa vapaaehtoisesti muita, jotta selvitään yhdessä tämän ajanjakson yli. Koen itsekin halua auttaa ja olla mukana auttamassa muita. Toisaalta olen miettinyt, paljonko se vaikuttaa että olen (tai siis asun) Tampereen keskustassa. Paikkakunnat tai kaupungit, missä ei ole vaikkapa yhtään tartuntatapausta tai vain muutama todettu niin mikä on heidän suhtautumisensa. Tampereella se on niin konkreettista ja käsin kosketeltavaa. Toisaalta taas, internetin vaikutus on varmasti suuri vaikutin fyysisestä paikasta riippumatta.

Lopuksi

Olen kirjoittanut tätä esseetä nyt (mielestäni) aika kauan. Huomasin kirjoittavani tätä uudestaan ja uudestaan aina luettuani aiheesta lisää ja näkökulmat vaihtuivat monta kertaa. Tästä aiheesta olisi voinut saada jo viisikin esseetä eri näkökulmista, eri kirjoista ja artikkeleista. Mutta nyt mennään tällä. Koen vieläkin vaikeuksia välillä kirjoittaa, sillä jollain tavalla haluaisin enemmän keskusteluita ja vuorovaikutusta näistä aiheista. Joten jos sinulla on vähän samaa problematiikkaa niin ilmianna itsesi ja keskustellaan merkityksellisyydestä Teamsissä lisää.

Noin muuten merkityksellisyydestä, mitä enemmän siitä lukee sitä enemmän tajuaa että ei ihan hirveästi tajua. Ja sitten tajuaa, että tajuaakin aika paljon. Tajutessani tämän, tajuan myös sen kuinka vaikeeta tämä voi olla kommunikoida muille että muutkin tajuaa. Tai ainakin niin, että tajuaa mitä mitä yritän sanoa.

Mutta mitä olen ainakin tajunnut niin sen, että pidetään huoli toisistamme! Se jos mikä tuntuu juuri nyt tärkeältä.

Lähteet:

• Emily Esfahani Smith – Merkityksellisyyden voima
• Frank Martelan itseohjautuvuusteoria
• Frank Martelan & Michael F. Stegerin tutkimus 2016: The three meanings of meaning in life: Distinguishing coherence, purpose, and significance