Huomenna starttaa kolmas ja viimeinen kokonainen vuosi Proakatemialla. Saimme kesälle tehtäväksi kirjoittaa essee jostakin, jota olemme oivaltaneet luetun kirjan avulla kesän aikana. Itse luin kirjan, jonka olen pari vuotta sitten lukenut osittain nimeltä Kutsuvat sitä pöhinäksi (Helaniemi, Kuronen, Väkeväinen, 2018). Kirjassa suomalaiset kasvuyrittäjät kertovat hyvin esimerkkien avulla heidän tarinaansa. Kirjan muutama kohta muistutti itseäni yrittäjyystaipaleen alun haasteista ja siitä, kuinka niihin tulisi reagoida, jotta vältytään suurimmilta kompastuksilta.  

Itsellä tämä kuluva vuosi ja oikeastaan viime vuoden loppu meni aika kiireisissä tunnelmissa. Viime vuoden lopulla osallistuimme projektiryhmällämme Proakatemian Myyntipäiville, joihin valmisteluun meni meillä muutama kuukausi. Talvella oli toki hyvä aika valmistella palveluamme Myyntipäiville, sekä samalla tehdä kaikki valmiiksi tulevaa sesonkia varten. Palava intohimo rakentaa toimivaa konseptia ja kasvattaa liiketoimintaa Pirkanmaan alueella entisestään aiheutti muilla elämän osa-alueilla kuitenkin hieman haasteita. Aikaa ei enää riittänyt työn teon ohella niin paljoa ystäville, perheelle, tyttöystävälle, eikä harrastuksille. Kova työ kuitenkin palkittiin, kun saimme parissa päivässä seuraavan sesongin alku- sekä loppupuolen myytyä lähes täyteen. Kesä oli vielä myymättä, mutta muuten tilanne näytti hyvältä.  

Silloisen rahoitusalan ohjelmistoyrityksen Treman yksi peustjista nimeltä Moaffak Ahmed kertoo kirjassaan, kuinka aikoinaan Treman peustajat lensivät joka maanantaiaamu Tukholmaan ja perjantai-iltaisin takaisin Helsinkiin. Siellä arki oli sitä, että aamulla porukka meni toimistolle, jossa he viettivät koko päivän. Tämän jälkeen porukka meni yhdessä illalliselle, jossa tuotteen kehittäminen jatkui punaviinilasit kourassa. Tämä rytmi jatkui muutaman vuoden ajan. Ahmed kertookin, että nämä ajat olivat hauskoja, mutta hyvin rankkoja muilla elämän osa-alueilla. Hän miettiikin, olisiko heidän kasvuyrityksensä ikinä menestynyt niin hyvin, jos he eivät olisivat laittaneet kaikkeansa yritykseen. (Helaniemi, Kuronen, Väkeväinen. 2018, 138). Uskon, että nuo uhraukset, jota Treman tiimi teki muutaman vuoden ajan, mahdollisti heille kasvun ja menestyksen. Itselläni on tällä hetkellä sellainen vaihe elämässä, että opintoja on jäljellä vielä puolitoista vuotta, jonka jälkeen oikea aikuisten elämä alkaa. Siihen asti on aikaa rakentaa oma liiketoiminta sellaiselle tasolle, josta on sitten hyvä jatkaa valmistumisen jälkeen. Koen, että nyt on se aika, kun työstetään asioita toden teollla eteenpäin, sillä vielä ei ole kovinkaan isoja taloudellisia riskejä pelissä, valtio maksaa osan elämisestä opintojen ohella ja nyt on mahdollista kehittää sellainen liiketoiminta, jolla pystyy elättämään itsensä opintojen jälkeenkin. Uhrauksia se vaatii, mutta mielestäni nyt on sen aika, eikä myöhemmin. 

Järki pitää kuitenkin pitää päässä. Tällainen Ahmedin kaltainen esimerkki on mielestäni liikaa. Siinä menee lähes kaikki ihmissuhteet, sekä terveys karikolle, jos tällainen jatkuu pidempään. Onkin tärkeää tietää omat rajansa. Vaikka ulkopuolisten silmistä yrittäminen ja 100% sitoutuminen yritykseen tuntuukin järjettömältä esimerkiksi käytetyn ajan suhteen, niin siltä se ei yleensä tunnu itse tekijälle. Taustalla on jokin iso visio ja tavoite, jossa haluaa onnistua. Etenkin startup maailmassa monesti nopeus on se mikä ratkaisee. Silloin, kun on keksitty jotakin uutta, halutaan tuote saada ennen muita markkinoille. Olkoon sitten startupissa tai ei, niin läheisten ihmisten ymmärrys on erittäin tärkeää. Vaikka ei itse ymmärtäisikään miksi täytyy tehdä kokoajan jotakin pientä edistääkseen projektia, niin siihen monesti löytyy syy. Joskus se on tilanne, jossa yrittäjän ja tiimin palo työntää asioita eteenpäin niin paljon kuin mahdollista on niin suuri, että kaikki aika käytetään työntekoon. Joskus tilanne saattaa olla se, että ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin tehdä töitä kellon ympäri ja saada homma toimimaan. 

Etenkin start-upeissa, kun haetaan rahoituksia sijoittajilta, on onnistumisille voitu asettaa jokin takaraja rahoituksen loppumisen tai kassan tyhjentymisen muodossa. Sijoittajat vaativat näyttöjä rahaa vastaan, ennen kuin seuraavaa rahoituskierrosta voi alkaa kerätä. Monesti alkuvaiheen starupeissa kyse onkin siitä, ehtiikö yritys löytämään liiketoimintamallinsa, ennen kuin rahat on käytetty loppuun. (Helaniemi ym. 2018, 144.) Ulkoinen paine vaatii näissä tilanteissa puskemaan eteenpäin, tai muuten yritys on historiaa. Itselläni ei onneksi vielä ole tällaista tilannetta, sillä olemme projektiryhmäni kanssa kasvatettu liiketoimintaa maltillisesti ja omakustanteisesti. Olemme saaneet hyviä asioita tapahtumaan, mutta omalla kohdallani tuntuu, että ei vielä tarpeeksi.  

Niin kuin kerroin esseen alkupuolella, niin kesää ei saatu alkuvuodesta myytyä loppuun. Kesälle oli jonkin verran hommaa ja itse olinkin hoitamassa itse fyysistä työntekoa lähes joka päivä, kun keikkaa oli. Vaikka hieman rennompi jakso tekikin varmaan melko hyvää, niin itse olin omaan työhön hieman pettynyt. Minun oli todella vaikea saada itseni lähtemään työpäivän jälkeen myymään, jotta kesä oltaisi saatu täyteen. Olen kuitenkin saanut skarpattua itseni taas siihen, sillä haluan tehdä tällä hetkellä kaikkeni, jotta PT voi jatkaa tulevaisuudessa. Itselläni paine tulee oikeastaan siitä, että aikaa on enää 1,5 vuotta siihen, kun valmistutaan. Silloin ei ole enää opiskelijan etuja, jotka tällä hetkellä on iso mahdollistaja, että pystymme kehittämään toimintaamme. Nyt on oikea aika laittaa isompi vaihde silmään ja katsoa mitä saadaan aikaiseksi. 

Vaikka tavoitteenani onkin saada puolentoista vuoden aikana liiketoiminta sille tasolle, että sillä pystyttäisiin elättämään itsemme, niin silti pyrin kaiken työnteon keskellä muistaa elää muutakin elämää. Esimerkiksi viime talvi oli itselle hyvin kiireistä aikaa, mutta kun tein tiukan linjauksen läheisten kanssa ajan viettämiselle ja hyvinvoinnille, niin talvi meni todella helposti. Aion tänäkin vuonna pitää kiinni esimerkiksi avantouimisesta, joka vaikuttaa palautumiseen, sekä aion järjestää aikaa läheisille ihmisille kaiken työnteon keskellä. Myös lenkkeilyn jatkaminen pitkän tauon jälkeen on ollut sellainen asia, josta saan lisää virtaa muuhun arkeen. Se menee tänä vuonna myös arjen prioriteettilistalleni. “Monilla yrittäjillä on kuitenkin jaksamisongelmia, jotka johtuvat sellaisesta tavasta tehdä töitä, jossa koko muu elämä uhrataan yritykselle” (Ovaska , 2018). Näiden yllämainittujen listauksien avulla yritän pitää oman elämäni niin sanotusti tasapainossa ja yhdistää kovan työn ja arjen yhteen. Tässä on kuitenkin puolitoista vuotta aikaa saada hienoja asioita aikaan, joten katsotaan missä mennään, kun minäkin toivottavasti valmistun puolentoista vuoden päästä.