Tampere
23 May, Thursday
25° C

Proakatemian esseepankki

Viimeinen oppimissopimus



Kirjoittanut: Jonna Leiniö - tiimistä Waure.

Esseen tyyppi: Blogiessee / 1 esseepistettä.
Esseen arvioitu lukuaika on 4 minuuttia.

Nyt pitäisi summata kaikki se, mitä yli kolmen vuoden aikana on tapahtunut. Miten matkani on edennyt, mitä olen oppinut, millaisen jäljen jätän itsestäni yhteisöön ja tiimiin? Millaisia vahvuuksia minulla on ja mitä täytyy vielä kehittää? Kuinka kuvailisin haaveitani ja tavoitetilaani, entä mitä toivon niiden tuovan tullessaan ja kuinka tavoitan kaiken sen?

Jos palaan vuoteen 2019, kun astelin Proakatemian ovista sisään, en varmaan tunnistaisi itseäni. Se kertookin siitä, että jotain on tapahtunut, pääosin positiivista – ainakin näin jälkeen päin katsottuna.

Saatoin näyttäytyä itsevarmempana tyyppinä, kuin oikeasti olinkaan. Nopeasti se kuori kuitenkin katosi todellisuuden astellessa vastaan ja tavatessani kaikki ne osaajat ja menestyjät, joita silloin muistan katsoneeni ylöspäin, itseäni pienentäen. Silloin ratsastettiin pelkillä saavutuksilla, eikä sillä, kuka oikeasti on. Kenenkään puheita ei epäilty, joten odotukset olivat korkealla – melko turhaan. Nyt sillä on enemmän merkitystä, millainen olet ihmisenä, eikä niinkään sillä, mitä olet tehnyt tai mitä osaat.

Ensimmäinen puolivuotinen veti mukanaan uusien tuttavuuksien, jatkuvien bileiden ja niistä syntyvien tarinoiden kuplaan. Tuo kupla puhkesi, tai ehkä jopa räjähti voimallisesti tammikuussa 2020 tiimijakojen jälkeen. Siitä alkoi todellinen taival Proakatemialla.

Olin todella turvallisuudenhakuinen sekä toistin samoja kaavoja, ilman isoja muutoksia elämässäni. Langat olivat usein olleet omissa käsissäni siihen astisessa elämässäni, ja kaikki sujunut ilman suurempia murheita. En väitä, etteikö tuo olisi edelleen suuri osa minua, sillä turvallisuuden havittelu koputtelee takaraivossa viikoittain, ellei jopa päivittäin.

Olen tällä matkalla oppinut ennen kaikkea sietämään epävarmuutta, antamaan ohjat toisten käsiin ja vain katsomaan, mitä tuleva tuo tullessaan. Se on vähentänyt stressiä ja jännitystäni, sillä nykyään on helpompi luottaa, että elämä kantaa ja voi tuoda jopa tullessaan kaikkea kivaa sekä jännittävää eteeni. Toisaalta epätietoisuus tuo tietynlaista stressiä, ettenkin silloin, kun luottamus lankojen pitelijään uupuu. Turhan suunnitelmallisuuden olen pyrkinyt jättämään pois, vaikka se tahtoo puskea joissakin tilanteissa läpi. Suunnitelmallisuudella ja epävarmuudella olen rajannut jo valmiiksi uusia mahdollisuuksia ja sattumia pois elämästäni.

Välillä toivon, että olisin osannut ottaa enemmän irti näiden opiskeluvuosien aikana – olla rohkeampi ja murehtia vähemmän. Toisaalta kun palaan niihin hetkiin, joissa elämä on tuntunut kaatuvan päälle, haluan ajatella, että olen siinä vaiheessa tehnyt sen, mihin olen siinä tilanteessa kyennyt ihmisenä. Tiedän, että tiimimme matka ei ole ollut meille kenellekään helppo mutta uskon, että kaikki tämä auttaa tulevaisuudessa enemmän, kuin osaan nyt ajatellakaan.

Välillä mieti, millaisen jäljen jätän Proakatemialla vai olenko yksi heistä, joita ei edes muisteta valmistumisen jälkeen. Jos minusta jää jälki, toivon sen olevan positiivinen. Välillä pohdiskelen sitä, kuinka paljon olisin saanut enemmän irti koko Proakatemiasta, jos olisin ollut rohkeammin esillä ja mukana yhteisön jutuissa. Tiimimme on loistanut yhteisössä poissaolollaan ja välillä yksilönä näyttäytyminen on tuntunut vaikealta. Menneitä on kuitenkin turha murehtia.

Tunnen olleeni melko paljon esillä tiimissämme, niin hyvässä kuin huonossakin valossa. Se on tapahtunut yhtä sykleittäin, kuin koko kolmivuotiset ylä- ja alamäet tähän asti. Millainen jälki minusta jää tiimiläisiini – he osaavat varmasti kertoa sen paremmin. Toivon, että onnistun kuitenkin jättämään sellaisen jäljen, että olen antanut itsestäni enemmän, kuin ottanut.

Suurin kehityskohteeni on aina ollut rohkeuteni – kannustuksesta huolimatta. Olen toki tullut siinä huomattavasti eteenpäin vuoteen 2019 verrattuna. Silloin häpeänpuna nousi kasvoilleni puhuessani esimerkiksi pajassa, koska olin sisäisesti hyvin epävarma sanomisistani ja itsestäni, enkä ollut tottunut olemaan esillä sillä tavalla. Etenkin vieraissa pajoissa tuntemattomien ympärillä jännitin. En uskaltanut koittaa uusia asioita, koska pelkäsin epäonnistuvani. Tarvitsin aina ystävän vierelleni. Minulla ei riittänyt rohkeutta haaveilla, koska olin asettanut elämälleni jo raamit.

Olen rohkaistunut haaveilemaan ja ilmaisemaan myös muille, millaisista asioista unelmoin. En ole rajoittanut elämääni valmiiksi, vaan uskon asioiden järjestyvän sitä mukaa, kun niiden aika on. Tartun uusiin mahdollisuuksiin herkemmin, esimerkiksi töiden saralla. Uskallan tehdä asioita yksin. En pelkää enää valmistumista yhtä paljon, kun vaikkapa vain puolivuotta sitten.

Edelleen minun tulisi rohkaistua omien käsitöideni ja kaiken muun osaamiseni kanssa. Oman työn ja osaamisen takana on vaikea, ehkä jopa pelottava seistä. En vain ymmärrä, miksi estän itseäni edistymästä asian kanssa, enkä anna edes mahdollisuutta onnistua. Tuskin kyse on kuitenkaan elämästä ja kuolemasta – kai?

Nyt odotan jo valmistumista innolla, vaikka jännittääkin tippuuko sitä ihan tyhjän päälle. Yritän jo suunnata katsetta vuoteen 2023, kuitenkaan asettamatta suurempia paineita. Elämä varmasti kantaa sellaisia asioita eteen, jota en osaisi kuvitella, saati suunnitella. Nämä viimeiset kuukaudet pyrin toimimaan edesauttaakseni mieluisan tulevaisuuden kehkeytymistä. Tartun mahdollisuuksiin, juttelen ihmisten kanssa ja tuon esiin omia ajatuksiani tulevasta.

Jännitän ehkäpä eniten sitä, että kun koulu päättyy, mistä päiväni koostuvat, mikä on se tiimi tai yhteisö, johon kuulun vai kuulunko enää mihinkään? Toisaalta kutkuttaa ajatus siitä, että voin täyttää päiväni juuri niillä asioilla, joilla haluan.

Vahvuuksiani ovat käsillä tekeminen, kokonaisuuksien hallinta, ongelmanratkaisu, organisointi sekä luovuus ja tehokkuus. Haluaisinkin arkeni koostuvan monista erilaisista asioista, kuten käsitöistä, erilaisista tapahtumista, mahdollisesti kirjoittamisesta sekä seikkailuista. Se fiilis, etten vielä tiedä mitä tapahtuu, on kauhistuttava, jännittävä, kutkuttava ja innostava! Tiedän, että kun löydän tavan käyttää vahvuuksiani, pääsen pitkälle ja juuri sinne, minne haluan.

Jotta tulevaisuuteni ei päätyisi siihen, että asun veneen alla, vailla rahaa ja kotia, vaatii se minulta aktiivista tekemistä jatkuvasti. Se vaatii toimeen tarttumista, rohkeutta ja kykyä kestää epävarmuutta. On vahvistettava tukiverkkoa sekä laajennettava verkostoa, jotta on jotain, johon tukeutua.

Tulevaisuudessa eniten haastaa se, että olen vastuussa itse itselleni, enkä enää muille. Jos tekisin asioita itseni eteen yhtä tunnollisesti, pitkäjänteisesti ja tavoitteellisesti, kun muiden, voin päästä pitkälle ja varmasti mikä vain olisi mahdollista. Itseni kanssa on jostain syystä helpompi sluibata, kuin muiden. Toisaalta taas, minun tulee jättää pois turhat ajatukset siitä, mitä muut ympärilläni tekevät tai jättävät tekemättä. Olen käyttänyt siihen turhan paljon energiaa.

Olen koko elämäni elänyt turvallisessa ja ennustettavassa ympäristössä ja valmistumisen jälkeen haluan kokeilla jotain muuta – mitä se sitten ikinä onkaan. Ajattelin, että tämän 3,5 vuoden aikana selviää, mitä haluan elämälläni tulevaisuudessa tehdä. Vaikka se ei ole vielä selvinnyt niin tarkasti, kuin aikanaan toivoin, niin ainakin se on selvinnyt, että voin tehdä ihan mitä tahansa. Se jos jokin lohduttaa aika paljon, sillä tarkka suunta ja suunnitelma omasta tulevaisuudesta eivät ole rajaamassa mitään mahdollisuuksia pois. Haluan tuntea rauhaa ja hidasta elämää. Haluan oppia nauttimaan pienistä hetkistä ja vetämään henkeä juuri silloin, kun meinaan tukehtua maailman menoon. Haluan luoda itselleni elämän ja ympäristön sellaiseksi, jossa on hyvä olla ja mennä eteenpäin.

Jos tiivistäisin tämänhetkisen ajatukseni, niin se kuuluisi näin: Olen jatkuvalla matkalla, mutta toisaalta, aina perillä.

Kommentoi