Kuinka tunnistat omat vahvuutesi? Kuinka taas tunnistat heikkoudet, ja kuinka lähdet kehittämään niitä? Oletko aina ajatellut, ettet ole missään erityisen hyvä, vaan ehkä ihan keskiverto kaikessa? Oletko kenties juuri se tyyppi, joka on uhrannut lähes koko elämänsä tietyn asian harjoittamiseen? Proakatemian opiskeluiden aikana olen ajatellut koko ajan, että nyt haluan keskittyä omien heikkouksien vahvistamiseen ja opetella uutta, mutta jostakin syystä aina ajaudun sellaisiin tehtäviin missä koen olevani jo ihan hyvä tai keskiverto. Olen tasapainotellut kysymyksen välillä: Kiinnitänkö huomiota heikkouksien parantamiseen vai vahvuuksien vahvistamiseen? (Aaltonen, Pajunen & Tuominen 2005, 166).

Miettiessämme rooleja osuuskunnan eri tehtäviin, mietin että tulisiko minun hypätä heti syvään päätyyn ja ottaa mahdollisesti koppia jostakin roolista missä en ole niin hyvä. Ajatus tuntui pelottavalta, sillä samalla sinulla on tehtävä olla vastuussa osuuskunnan toimimisesta sillä osa-alueella, olla jopa askeleen edellä siinä ja opiskella asia niin että ymmärrät sen kaiken muun kiireen ohella. Mietitään esimerkkinä talouspäällikön roolia, jonka vastuu yrityksen toiminnassa on hyvin merkittävä. Mahdollisesti kirjanpito, laskutus, laskujen maksu ja kaikki rahaliikenne on yhden ihmisen vastuulla, vaikka periaatteessa kaikkien osuuskuntaan kuuluvien tulisi osata samat asiat. En koe, että yhden taloudellisen ajattelun kurssin jälkeen meidänkään osuuskunnastamme kaikki olisi valmiita toimimaan talouspäällikön roolissa. Onko sopivaa ottaa vastuuta tehtävästä mistä ei tiedä hölkäsen pöläystä ja jättäytyä pois kenties roolista missä on jo valmiiksi hyvä? Vahvuuksien tunnistaminen antaa luvan siihen, ettei tarvitse aina osata kaikkea ja sinulla on mahdollisuus kehittyä. (Aaltonen ym. 2005, 176).

Tulisiko lähtötaso olla vahvempi ennen yrityksen perustamista? Tiedän, että Proakatemian tarkoituksena on opettaa tekemisen kautta oppilaita yritysmaailmaan, mutta itse koen että tärkeimpiä asioita ennen yrityksen perustamista tulisi käydä läpi enemmän. Proakatemiassa vanhemmat vuosikurssilaiset ”pelottelivat” ennen virallista siirtymistä akatemialle, että ”kyllä tekin opitte nämä asiat, kun teette samat virheet kuin kaikki me.” Silloin mieleeni juolahti ajatus: ”Jos kaikki vuosi toisensa jälkeen toistaa samat typerät alvi virheet, tai muut vastaavat, tulisiko niitä harjoitella enemmän, ettei kaikki kompastuisi samaan virheeseen?” Siinä vasta kysymys, sillä toisaalta aina painotetaan, että virheiden kautta opitaan parhaiten, mutta tuleeko samat virheet tosiaan toistaa vuosi toisensa jälkeen?

Vastuu yksilöillä tehtäviin on mielestäni välillä jopa liian suuri, vaikka painotetaan että tiimi toimii yhdessä. Tulisiko olettaa, että esimerkiksi ihminen, joka ei ole toiminut johtotehtävissä, voisi lähteä johtamaan ilman mitään kokemusta kaksikymmentä henkistä osuuskuntaa vai onko tällaisen henkilön helpompi juuri keskittyä siihen mitä on aikaisemmin tehnyt ja kokee olevansa hyvä? Mielestäni liian iso harppaus omien heikkouksien kehittämisessä voi tyssätä sen täysin, tai jopa vahvistaa epäonnistumisen tunnetta. Tähän epäonnistumisen pelkoon, auttaisi varmasti tiimin yhteinen tuki, lupa epäonnistua. Onko tämä hyväksyttyä? Onko yksilöiden hyväksyttävää kehittää omia heikkouksia ja esimerkiksi tahattomasti munata sillä osuuskunnan raha-asiat, sopimus tai tärkeä yhteistyökumppani? Nämä ovat vaikeita kysymyksiä, joita tiimien tulisi mielestäni pohtia enemmän. Onko yksilöillä tilaa kehittämään omia heikkouksia, vai vahvistetaanko automaattisesti pelkästään vahvuuksia? Jos mokataan, kuinka toimitaan? Kuinka siitä selvitään? Kirjassa Syty ja Sytytä Aaltonen ym. (2005, 231) painotetaan, että epäonnistumisien jälkeen olisi tärkeää muistaa omat vahvuudet ja käydä onnistumisen tunteita läpi, jotta epäonnistumisen kierteestä pääsee pois.

Vahvuuksien tunnistaminen on isoksi osaksi vain kokeilua. Voit eka harrastaa usean vuoden tiettyä urheilulajia, ja tajuta että kiinnostuksesi ja luontainen vahvuutesi viittaa kenties toiseen lajiin. Monet saattavat taas opiskella ammattiin, ja tajuta vuosien työskentelyn jälkeen ettei se ole oma juttu. Aaltonen ym. (2005, 179) totesi, ettei koskaan ole liian myöhäistä kehittää itseään, oppia tuntemaan itseään paremmin tai määritellä itseään uudestaan. Joskus ympäristön paineet ovat vain liian suuret hypätä pois tutusta ja turvallisesta. Tutun kaavan noudattaminen on hyvin helppoa. Vakiotyö, samat työkaverit, ammatti mihin on koulutus ja varma toimeentulo. Miksi tulisin riskeeraamaan kaiken tämän? Kun uskaltaa olla ennakkoluuloton ja luova, vain taivas on rajana.

Proakatemia on mielestäni mahtava oppimisympäristö uuden kokeiluun. Siellä kannustetaan lähtemään rohkeasti testaamaan uusia projekteja, ja paineita ison liiketoiminnan pyörittämisestä ei ole. Minusta hauska nimitys aksulaisilla monelle vähän kehnommalle projektille on ”nakkiprojekti” mitä tehdään vain että saataisiin osuuskunnan kassaa kerrytettyä. Tietävätkö monet kuitenkaan mitä varten sitä kerrytetään? Onko kaikilla oma unelmaprojekti mitä halutaan lähteä työstämään, pohjakassan näyttäessä vihreää valoa? Ei ole, ja se on täysin ok. Jollakin unelmaprojekti saattaa tulla vasta kolmannella vuosikurssilla, joka poikii hyvän liiketoiminnan myöhemmin, joillakin taas sitä ei tule ollenkaan. Hyvän pohjan akatemia antaa kuitenkin itsensä kehittämiselle ja kokeilulle, mikä on tärkeintä omien heikkouksien ja vahvuuksien kehittämiselle.

Omaa toimintaa ohjaa omat vahvuudet, intohimot ja tavoitteet. Kukaan ei varmaan aseta suurempia tavoitteita heikkouksien pohjalta, vaan vahva visio ja onnistumisen tunne vie toimintaa eteenpäin. Mielestäni on hyvä tiedostaa omat vahvuudet, jotta epäonnistuessa muistetaan ne hyvät asiat ja onnistumisen tunteet. Vahvuudet motivoivat puskemaan eteenpäin, ja liika heikkouksiin keskittyminen vie turhaa energiaa. ”Kun tietää olevansa hyvä, on automaattisesti motivoitunut” (Aaltonen ym. 2005, 178.)

Lähteet

Aaltonen,T. Pajunen, H. Tuominen,K. 2005. Syty ja sytytä. Helsinki: Talentum oyj.