Tampere
25 May, Saturday
25° C

Proakatemian esseepankki

Take the risk or lose the chance



Kirjoittanut: Niina Piirainen - tiimistä Roima.

Esseen tyyppi: Yksilöessee / 2 esseepistettä.
Esseen arvioitu lukuaika on 6 minuuttia.

Take the risk or lose the chance

 

Johdanto

 

Tämä myöhäisillan oivallusten ja inspiroivien lainausten täyteinen essee reflektoi saamiani ja antamiani neuvoja koskien ammatillista epävarmuuttani. Olen löytänyt itsestäni kutsumuksen valmentaa työyhteisöistä toimivampia. Olen huomannut, että osaan jotain, mistä on rahanarvoista hyötyä. Silti olen jäänyt jumiin sen taidon ja kutsumuksen tuotteistamiseksi valmennuskonseptiksi. Oman osaamisen myymisessä on jotain perin juurin pelottavaa. On jo lähtökohtaisesti hurjaa asettaa oma osaaminen arvioinnin alaiseksi, mutta vielä haavoittavaisempaa siitä tekee se, että on kyse osaamisesta, joka kumpuaa minusta itsestäni, on osa persoonaani ja identiteettiäni, perustuu omiin arvoihini ja käsitykseeni siitä mitä maailma tarvitsee. Valmennan, koska haluan auttaa, mutta kun valmennukselle laittaa hintalapun, siitä tulee tuote. Tuote, jota tulee myydä, jossa täytyy olla lupaus tuloksesta. Ja siellä missä on lupauksia, on myös pettymyksiä. Ja riski tuottaa pettymyksiä, tuo mukanaan paineita ja pelkoa epäonnistumisesta. Mikä neuvoksi, kun pelko asettuu poikkiteloin ammatillisten unelmien tielle?

 

“I’m stepping into the most successful decade of my life”

Minulta kysyttiin, että jos voisit tehdä elämässäsi jotain uudestaan, niin mitä se olisi (Putkonen, 2024). Vastasin, että kävisin lukion loppuun silloin, kun sen 16-vuotiaana Linnan Lukion kuvataidelinjalla aloitin. Syyt lopettamisen takana, olivat korkeat odotukset ja massiivinen, mutta tunnistamaton epäonnistumisen pelko. En saanut opintoihini tarvittavaa apua ja kannustusta, koska en osannut ja uskaltanut sanoittaa kokemaani. Lukion kävin aikuisena uudestaan, mutta epäonnistumisen pelko on seurannut minua läpi elämän. Joskus tunnistamattomana ja joskus ilmiselvänä ja konkreettisena äänenä ilkkumassa harteillani. Mutta jos jotain olisin tehnyt toisin, niin käynyt lukion pelosta huolimatta, kävi siinä, miten kävi. Ja kuinka moni on lopulta kysynyt siitä, kuinka nyt aikuisena pärjäsin lukiossa? En edes itse muista mitä kirjoitin. Jotain M:ää kai.

Minua myös vastikään kannustettiin juttelemaan 10 vuotta vanhemman itseni kanssa parempien neuvojen toivossa (Takamaa,2024). Jos esittäisin tämänhetkiset ongelmani 10 vuotta vanhemmalle itselleni, mitä hän sanoisi? Hän varmaan muljauttaisi silmiään ja sanoisi, että tyhmiäkö kyselet, kun vallan hyvin tiedät jo itsekin, että hanaa vaan ja piittaa vähemmän siitä, mikä lopputulos on. Voi olla, että hänellä olisi jokunen kannustavakin sana sanottavana ja ihan päteviä neuvoja, mutta tärkeintä on nyt se oleellinen tosiasia, että jos nyt voisin neuvoa 20 vuotta nuorempaa itseäni, sanoisin: ”Älä anna pelon estää sinua. Sinä valmistut lukiosta kyllä! Kirjoituksia tärkeämpää on se, mitä ovia lukio sinulle aukaisee” Ja jos kaikessa tässä jälkiviisaudessani neuvon nuorempaa itseäni juuri noilla sanoilla, niin ehkä menneisyyden sijaan, voisin kääntää katseeni tähän hetkeen ja pitää huolen, etten tee samaa virhettä uudestaan.

”Pelon hetki, on tilaisuus olla rohkea.” Näin neuvoin poikaani, jota pelotti uusi tilanne. Emme tarvitse rohkeutta, jos emme koskaan pelkää tai ole epävarmoja. Vain ne hetket, joissa pelko tarttuu meihin, ovat hetkiä, jolloin voimme valita rohkeuden. Miksi kuitenkin junnaan paikallani, jos pystyn syytämään toinen toistaan pätevämpiä neuvoja muille epäröinnin kynnyksellä horjuville? Siksi, koska en ole kosketuksissa heidän haavojensa kanssa. En tunne heidän epävarmuuttaan, ota heidän riskiään tai vapise heidän kengissään. Olen ulkoinen tarkkailija ja suhtaudun heidän tilanteeseensa järjen, en tunteen kautta. Tunteet ovat niin paljon järkeä voimakkaampia ja lopulta ohjaavat meitä järkiperusteet näppärästi sivuuttaen. Tiedän olevani voimakas tunteissani ja intuitiossani, siksi minun on käytettävä niitä työkaluna järjen sijaan ja kehitettävä tunnettani pelosta kohti innostuneisuutta. Haluan olla innoissani siitä, että astun nyt uuteen ajanjaksoon, joka tulee tavalla tai toisella olemaan elämäni kannalta merkittävä!

 

”Ei se hinausautokaan itse itseään ojasta nosta.”

Tällä kipuiluni kohtaavalla oivalluksella minua kannusti valmentajakollegani Christian Kiviranta (2024). Minulla on kaikki tieto ja taito auttaa muita ihmisiä, hinata autoja ojasta tielle jatkamaan matkaansa. Kuitenkin nyt, kun makaan itse pitkin piennarta puskuri painaen ojan pohjaa, en saa itseäni takaisin tielle. Tarvitsen hinausauton hinausautolle. Meidän onkin usein luontevampaa olla rohkeita ja päättäväisiä jonkun muun ihmisen puolesta. Painamme pitkää päivää tiimimme takia, puolustamme muita helpommin, kuin itseämme, uskallamme tehdä raskaitakin päätöksiä, kun kyseessä on lastemme tulevaisuus. Vaikka ensisijaista olisi tietysti oppia olemaan rohkea itsensä takia, ehkä voin oikaista hieman. Kimmo Takasen Tunne lukkosi-kirjaa (2011) lukiessani huomasin, että minun on helpompi olla empaattinen itselleni, kun mietin, mitä sisäinen lapseni tarvitsee. Eli ulkoistan tarpeeni lapseen, jolle minun on luonnollisempaa olla empaattinen ja lämmin, kuin aikuiselle itselleni. Nyt haluaisin neuvoa nuorta itseäni, joka teki päätöksen lopettaa lukion, pelon ja epävarmuuden painostamana, hieman yksinäisenä. Ajatus nostaa minussa pintaan uhon, josta huomaan nauttivani, jonka huomaan kannustavani minua. ”Tuon nuoren vuoksi, en saatana jätä tätä tilaisuutta ottamatta epävarmuuden takia!” Haluan osoittaa tuolle nuorelle, että vaikka tuli tehtyä päätös, jota myöhemmin kadun, ei se päätös määritä meitä enää. Minä voin tehdä muutoksen. Minä luon toivomani uran ja tällä kertaa en anna periksi pelolle. Kävipä tässä, miten tahansa, ainakin yritin. Ainakin olin rohkea. Ainakin tartuin tilaisuuteen.

Arto Pietikäinen (2016) kuvailee psykologisen joustavuuden teemassa ihmisen menevän joko kohti hyvää tai poispäin epämiellyttävästä. Menemme siis joko kohti jotain mikä edustaa arvojamme, tai välttelemme jotain, mikä tuntuu pahalta, esimerkiksi pelottaa. Olen suurimman osan elämääni mennyt arvojani kohti, alitajuisesti, rohkeasti. Olen tehnyt vaikeita päätöksiä, hyppinyt tuntemattomaan, luottanut elämään ja aloittanut lukemattomia kertoja alusta. Kuitenkin jokin on aina pidätellyt minua, kun on ollut kyse ammatillisista haasteista. Olen edennyt aina hieman mukavuusalueen reunaa tönien, mutta en koskaan toden teolla itseeni luottaen tai pitkäjänteisesti urakehitystäni suunnitellen. Nyt elän ensimmäistä kertaa elämässäni tilanteessa, jossa se mitä haluan tehdä, on sama, kuin se mitä aion tehdä. Aion auttaa, kehittää, innostua ja kasvattaa. Aion valmentaa.

 

” It is not the critic who counts…”

Koska koen, että ammatillisella osa-alueella olen aina ollut haavoittuvaisin ja epävarmin, huomaan tarvitsevani vahvistusta ammatti-identiteetilleni. Siitä johtuen olen sievistänyt itseäni, pienentänyt itseäni ja käyttänyt energiani epäolennaiseen, kun samaan aikaan yksi suurimmista supervoimistani on huomata asioissa juuri olennainen. Olen ajatellut, että jos olen hillitty ja asiallinen, olen uskottavampi, vakuuttavampi, eikä epäonnistumistani odoteta popcorn-kulho sylissä kotisohvilla, valmiina nauramaan, jos kaadun. Mutta kuka lopulta haluaa valmentajan, joka on hajuton, mauton ja sopii kaikille? One size fits all -palvelusta saat yhtä persoonallisen tuloksen. Ja kukaan ei halua olla ”kuka vaan”. Minä haluan olla oikea valmentaja minun asiakkailleni ja väärä lopuille. Koska minä olen tehokas, määrätietoinen, haastava, vaativa, empaattinen, hitusen kajahtanut ja höpöjä puhuva luonnonvoima, joka saa asiat tapahtumaan ja uskaltaa ottaa kaikki siihen mukaan.  Minä saan mahdottoman tuntumaan mahdolliselta, ainakin sen hetken ajan, joka vaaditaan siihen, että saan muut hyppäämään päistikkaa kohti uusia haasteita. Ehkä he kaatuvat, ehkä minä kaadun. Mutta siinä vaiheessa, kun sivusta arvostelevat keräilevät popcornejaan, niin minä nousen ja yritän uudestaan, vain antaakseni itselleni mahdollisuuden kaatua taas. Koska haluan pelätä yrittämättä jättämistä enemmän, kuin epäonnistumista. Ja jos jotain voin valmennettavilleni viedä, se on häpeämätön elämänmittaisen kehittymisen asenne, johon myös minulla on oikeus.

“It is not the critic who counts; not the man who points out how the strong man stumbles, or where the doer of deeds could have done them better. The credit belongs to the man who is actually in the arena, whose face is marred by dust and sweat and blood; who strives valiantly;…who at the best knows in the end the triumph of high achievement, and who at the worst, if he fails, at least fails while daring greatly.” (Theodor Roosevelt, 1910)

 

Hyvät neuvot kalliit

Tässä on nyt kuunneltu neuvoja yhdeltä, jos toiseltakin kollegalta ja itseltäni kolmessa eri ajassa. Mutta kenen neuvoja me lopulta uskomme ja miksi? Kenen kritiikillä on väliä? Itse kipuilin sen kanssa, että haluanko neuvoja ylipäätään. Tavallaan halusin ratkaista yhtälön itse ja neuvojen saaminen tuntuisi vain oman toimijuuteni vähättelyltä, mutta kuitenkin kyse oli jostain enemmästä kuin vaan kipuilun validoinnista. Totta kai halusin tulla kuulluksi ja kohdatuksi haasteideni kanssa, mutta ehkä vielä enemmän kaipasin neuvoja pelon toiselta puolelta. Päädyinkin valmentajamme passittamana merkityksellisen kohtaamisen äärelle ihmisen kanssa, joka näki tilanteeni sieltä, mistä en itse sitä vielä osaa nähdä. Hänen sanomanaan asioissa oli järkeä, toivoa, arvoa, kuitenkin ilman tunteeni tai toimijuuteni vähättelyä. Sain sen tunteista irrotetun, mutta silti empaattisen perspektiivin, jota itse usein tarjoilen muille, mutta en voi tarjota itselleni. Olin arvaamattani soittanut itselleni hinausauton.

Kun mietimme pelon hallitsevuutta, huomaamme, että se majailee epävarmuuden hetkissä. Niissä hetkissä, jossa edessä on jotain tuntematonta. Kun jälkikäteen mietimme toimintaamme, saatamme naureskella itsellemme siitä, mitä oikein edes pelkäsimme. Siksi avain onkin totuttautua siihen, mihin olemme menossa ja tilanteeseemme sopivilla keinoilla puskea mukavuusaluettamme aina hieman pidemmälle. Jos nyt jaan valmentamiseen liittyvät epävarmuuteni kolmeen alaluokkaan, ne voisivat olla: valmennuskokemus, tuotteen laatu ja tuotteen hinta. Silloin jos yritän luottaa kaikkiin kolmeen osa-alueeseen kerrallaan, triplaan epävarmuuteni. Sen sijaan voisin antaa itselleni luvan keskeneräisyyteen ja lähteä kehittämään kokonaisuutta yksi osa-alue kerrallaan. Nyt aion ketteryyden hengessä heittäytyä ensin valmennusalalle, jotta voin sisältä päin nähdä millaisia tuotteita siellä kaivataan ja mihin suuntaan minun kannattaa lähteä osaamistani kehittämään. Näin voin ohjata fokukseni yhteen prosessin osaan kerrallaan Eric Riesin Lean-ajattelun mukaisesti (learn, build, measure).

 

  1. Ensin annan tuotteelleni luvan olla keskeneräinen ja edullinen – panostan kokemukseen ja valmennan pilottituotetta halvalla
  2. Saatuani kokemusta, pystyn parantamaan tuotetta – panostan laadun kehittämiseen
  3. Kehitettyäni palvelustani laadukkaamman ja saatuani enemmän kokemusta, voin luonnollisesti pyytää suurempaa korvausta – panostan palvelun hintaan

 

Pohdinta

Omaan kutsumukseen pohjautuvan yritystoiminnan käynnistymisessä tarvitaan, sekä konkreettista otetta, jolla viedään sekä liiketoiminnan että osaamisen kehitystä systemaattisesti eteenpäin. Sen lisäksi väistämätöntä on paini omien demoniensa kanssa. On luonnollista epäröidä ja pelätä. Näiden tunteiden sivuuttamisen sijaan, on tärkeämpää, tunnistaa seisooko niiden lähettämä viesti sinun ja unelmiesi välillä. Sen sijaan, että yrittäisimme vahvistaa ammattimaisuuttamme persoonamme kustannuksella, meidän tulisi rohkeasti hyödyntää persoonaamme osana ammatti-identiteettiä ja brändiämme. Valmennuskenttä on kilpailtua. Valmentajia on paljon, mutta niin on asiakkaitakin. Siksi onkin tärkeää pystyä erottumaan massasta, ja avain tähän on meidän oma persoonamme ja luonnollinen työotteemme. En voi luvata, että osaan vastata kaikkiin kysymyksiin tai, että minulla olisi valmennuksesta enemmän annettavaa kuin kilpailijoillani, mutta voin luvata, että olen koko sydämestäni tässä mukana ja motivaationi kumpuaa omasta kutsumuksesta. Minä voin luvata työskentelyotteeni olevan dynaaminen ja rohkaiseva, että olen rehellinen ja tuen rehellisyyttä myös tiimin vuorovaikutuksessa. Kun keskitymme siihen, mitkä ovat meidän vahvuutemme ja korostamme niitä, löydämme kyllä ne ihmiset ja asiakkaat, jotka ovat meille oikeat. Ja ne asiakkaat, jotka eivät meitä ymmärrä, eivät myöskään ole meille oikeat. Those who matter, don’t mind and those who mind don’t matter.

 

Lähteet

Pietikäinen, A. 2016. Osa 1 – Jänis ja ihminen nelikentässä -video. https://www.youtube.com/watch?v=K8x3xlWfD0A. 02.08.2016.

Takamaa, A. 2024. lainaus. ”Kysy neuvoa 10 vuotta vanhemmalta itseltäsi.”. Tampere. Alkuperäinen lähde Ferrish. T. 2016. The tools of Titans. Ebury Puplishing

Putkonen, S. 2024. lainaus. ”Jos voisit muuttaa elämässäsi jotain, niin mitä se olisi?”. Tampere

Kiviranta, C. 2024. lainaus. ”Ei se hinausautokaan itse itseään ojasta nosta.” Tampere

Ries, E. 2011. The Lean Stratup. Portfolio Penguin

Roosevelt, T. 1910. Speech at the Sorbonne. 23.4.1910. Paris

Takanen, K. 2011. Tunne lukkosi. WSOY; Helsinki

Kahden lapsen äiti, ex-myyntitykki, nykyinen tiimiyrittäjä ja oppija läpi elämän. Suuntana valmennustyö ja se mystinen balanssi työn ja perheen välillä.

Kommentoi