Tampere
23 May, Thursday
19° C

Proakatemian esseepankki

Sodan unohtanut sukupolvi.



Kirjoittanut: Elias Hämäläinen - tiimistä Saawa.

Esseen tyyppi: Blogiessee / 1 esseepistettä.
Esseen arvioitu lukuaika on 3 minuuttia.

Olisin tekopyhä, jos väittäisin yhteiskunnallisten asioiden tuoneen henkilökohtaisesti suurta painetta itselleni. En tarkoita, ettenkö ajattelisi. En vain ole kantanut niiden painoa harteillani. Ne ovat tuntuneet teemoilta, joihin olen kokenut voivani vaikuttaa olemattoman vähän. Olen arkisissakin keskustelutilanteissa ylipäätään pyrkinyt pysymään sivussa siitä, mitä mielessäni käsitän poliittiseksi pelleilyksi. Mutta tänään avaan sanaista arkkuani. Viime yö oli ensimmäinen, jolloin koin yhteiskunnan murheet unipainetta suuremmaksi.

 

Koronavastainen? En. Tai no joo. Jos voisin vastustaa koronan pois maailmasta, niin ainakin yrittäisin. Mutta se ei ole lähdössä mihinkään. Puhutaan siis keinoista, miten siihen suhtautua.

 

Uskon lääketieteen hyötyyn. Ilman kehittynyttä lääketiedettä olisin nykyään rampa. Puhukoon se puolestaan. Onneksi siis en elänyt sata vuotta sitten. Tiedän, että nykyaikaisesti kehitetyt lääkkeet ovat suureksi hyödyksi.

 

Onko se hyöty niin suuri, että sen kustannuksella kannattaa rikkoa kansakunta? Tai rauha? Tai kansakunnat? Niin suuri, että kannattaa asettaa yksilöt barrikadeille toisiaan vastaan? Tätä olen tämän myllerryksen keskellä itseltäni kysynyt. On jokaisen vastuulla valita oma tapansa suhtautua asiaan, puolesta tai näkökulmasta riippumatta. Jos kansa riitautuu itsensä kanssa, ei se tule pysymään pystyssä. Niitä peruspilareita, joiden päälle yhteiskuntamme on rakennettu, tulee suojella. Minua pelottaa se, että yhteiskuntamme unohtaa miten käydä keskustelua. Miten kunnioittaa. Nykyajan ilmiöt kuten cancel-kulttuuri on tästä oiva esimerkki. ”Siedän sinua, kunhan olet ja ajattelet kuten minä.” Mitä suvaitsemista se on?

 

”Suhtautua johonkin vastenmielisyyttä, suttumusta tms. tuntematta tai osoittamatta.”

 

Kuinka henkilö voi sanoa sietävänsä yhtään mitään, jos toiminnallaan rajaa kaiken epämiellyttävän itsensä ja elinpiirinsä ulkopuolelle? Tuntematta tai osoittamatta. Negaatioiden tunteminen ei siis estä sietämistä, päinvastoin. Itse uskon, että sietäminen edellyttää sitä. Mikä haaste on olla osoittamatta vihamielisyyttä, jos ei ole eri mieltä tai tunne vihamielisiä tunteita? ”Voitin kultaa sijoittumalla ensimmäiseksi, olin ainoa osallistuja.” Well done.

 

Lisään tekstin loppuun linkin Daryl Davisin puheeseen, jossa hän kertoo keskustelun kautta syntyneestä ystävyydestään Ku Klux Klaanin johtajaan. Daryl on musta. Ku Klux Klaani keskittyy vihaamaan ja sortamaan hänen edustamaansa etnistä ryhmää. Siinä on mies, keneltä ottaisin vinkin tai kaksi sietämiseen. Tämän ystävyyden kautta kyseinen johtaja ja moni hänen perässään on eronnut järjestöstään. Mitenhän olisi tarina päättynyt ilman keskustelua ja siitä seurannutta ystävyyttä? Siitä lienee tarinoita kyseisenkin teeman ympäriltä aivan liikaa.

 

”Tietämättömyys synnyttää pelkoa, pelko synnyttää vihaa, viha synnyttää tuhon.”

 

On luonnollista pelätä, jokainen meistä pelkää jotain. Heitä, jotka sanovat muuta en usko. On luonnollista, että vallitseva tilanne synnyttää epävarmuutta ja pelkoa. On helppo ratkaisu projisoida tämä pelko ja epävarmuus johonkin henkilöön ja/tai ihmisryhmään. Etenkin sellaiseen, joka on omia näkemyksiä vastaan. Mutta ratkaiseeko se mitään? Oletko ollut joskus elämässäsi tilanteessa, jossa huonoin vaihtoehto tuntuu silti kaikkein houkuttelevimmalta, koska se ei vaadi työtä tai uhrausta? Ihminen on mukavuudenhaluinen. Silti kaikki arvokas vaatii työtä. Emme halua parasta ratkaisua, koska se vaatii meiltä työtä. Kaiken lisäksi, koska jonkun näkemys loppujen lopuksi on väärä, keskusteluun liittyy riski siitä, että onkin itse väärässä. Entä jos on jo käyttänyt energiaa sen puolustamiseen näkyvästi? Ylpeys käy lankeemuksen edellä. Paljon viisautta tässä vanhassa sanonnassa.

 

”Niin pitkään, kun viholliset keskustelevat, he eivät taistele. Joten pitäkää keskustelu käynnissä.”

 

Onko tämä mahdollista nykyisessä ilmapiirissä? Kun keskusteluun ei ole mahdollisuutta, erimielisyydet eivät katoa. Ne eskaloituvat. En tiedä mitä mieltä sinä olet yhtään mistään, juuri nyt ei edes kiinnosta. Pyydän sinua käymään keskustelua. Opettelemaan sietämään negatiivisia tunteita. Kohtaamaan oman rajallisuutesi, myöntämään ettet tiedä, kysymään keskustelua jatkavan kysymyksen sen sijaan, että olisit osaltasi vahvistamassa keskustelun vaimenemista. Tee niin myös keskustelupalstalla. Keskustelupalstalla sytytetty viha seuraa keskusteluun, jossa ollaan kasvokkain. Meistä kukaan ei halua tulla kohdatuksi sävyllä, jolla niin helposti kasvottomasti oman kodin turvasta huudellaan ja provosoidaan. Ymmärtämättömyyden seuraamukset ovat paljon suuremmat, kuin ymmärryksen mukanaan tuoma epämukavuus.

 

”Jotka eivät tunne historiaa, ovat tuomitut toistamaan sitä.” -Edmund Burke.

 

Ei ole kuin yksi elinikä siitä, kun punaiset ja valkoiset sotivat keskenään. Veljet vastakkain. Meillä ei olisi itsenäisyyttä ilman isiämme, isoisiämme, jotka toimivat rinta rinnan yhtenä kansakuntana sisällissodan erimielisyyksistä huolimatta. Unohtamisen hinta on liian suuri. Sananvapauden menettämisen hinta on liian suuri. Kunnioitetaan isovanhempiemme, sekä heidän vanhempiensa uhrauksia opettelemalla kuuntelemaan ennen vastaamista. Kysymällä, kun emme ymmärrä. Kunnioittamalla, erimielisyyksistä huolimatta. ”Olemme ensimmäinen sukupolvi, joihin sodan arvet eivät enää ulotu.” Voisivatko meidän lapsemme olla toinen? Voisimmeko siitä huolimatta, että olemme saaneet kasvaa pumpulissa, muistaa mikä hinta tästä on maksettu?

 

Ei unohdeta, ei vielä.

 

Linkki Daviesin puheeseen:

Kommentoi