Tampere
30 May, Thursday
21° C

Proakatemian esseepankki

Onko kehittyminen pelkkä vaihe vai voiko se olla kestävää?



Kirjoittanut: Ville Leino - tiimistä Empiria.

Esseen tyyppi: Blogiessee / 1 esseepistettä.
Esseen arvioitu lukuaika on 2 minuuttia.

Olen flow-tilassa, tunnen olevani voittamaton. En siinä määrin, että kokisin olevani parempi kuin muut, mutta koen olevani parempi kuin aikaisemmat minäni. Mikäli satut lukemaan esseetä, suosittelen suhtautumaan siihen suurella varauksella. Päätä suhtautua esseeseen positiivisesti ja voimaannuttavasti, muuten voi olla parempi olla lukematta.

Ajatus esseen kirjoittamisesta lähti liikkeelle, kun tein tehtävää lukemaani kirjaan liittyen. Tehtävässä piti listata ylös asioita, joita on saanut, kun on noudattanut uusia parempia tapoja. Tavat voivat olla mitä vain, mutta minulla ne olivat jokapäiväinen kirjan lukeminen ja päiväkirjan tekeminen. Päiväkirjan tekeminen voi kuulostaa erikoiselta, mutta kyse on reflektoinnista. Olen ollut enemmän kuin tyytyväinen muutokseen ja huomasin positiiviset vaikutukset melkein heti, mutta kun kirjoitin paperille konkreettiset muutokset niin huomasin niiden todellisen massiivisuuden. Totta kai mukana on tullut myös haasteita tai haasteiksi naamioituneita lahjoja, koska olen alkanut ymmärtää paremmin omia heikkouksiani ja ongelmakohtiani.

Positiivisista muutoksista kymmenenneksi kirjoitin ”Etenen moninkertaisella vauhdilla, mutta matkan tekeminen on mukavampaa” Siis tämähän on valtava asia. Voiko tämä pysyä yllä?

Muutos ei kuitenkaan ole lähtenyt liikkeelle pelkästä kirjoittamisen ja lukemisen aloittamisesta vaan juontavat juuret, jonnekin huomattavasti pidemmälle. Varmasti ihan sinne tietoisen mielen kehittymiseen tai jopa siemennesteen lentämiseen asti. Mutta keskitytään nyt kuitenkin viimesyksyyn ja siellä tapahtuneisiin asioihin. Muutin Hervannasta Tampellaan ja ratikan käyttämisen sijaan, aloin kulkea akatemialle kävellen. Kävellessä huomasin nauttivani siitä, että sain jokapäiväisen annoksen Esa Saarista, Jari Sarasvuota, Frank Martelaa, Arnold Schwarzeneggeriä tai, jotain muuta arvostamani ihmisen ajatuksen virtaa. Se oli hetki itselleni, joka tietämättäni käynnisti muutoksen. Oikeastaan kyse oli vasta polttoaineesta, jota pääsin käsittelemään akatemialla tiimiläisteni kanssa ja vasta siinä kohtaa toiston kautta oppimista alkoi tapahtua täysin huomaamatta.

Syksyllä tapahtui myös suuri takaisku omille unelmilleni, mutta onneksi jatkoin rutiinieni suorittamista. Olinhan alusta asti hilannut itseni akatemian tiloihin, oli minulla järkevää tekemistä vai ei. Olin rakastunut rutiineihini mutta silti rikki, jostain kumman syystä kuitenkin jatkoin rämpimistä, vaikka se välillä tuntuikin siltä itseltään. Seuraava käännekohta tapahtui joululomalla. Todellinen syyni akatemialla notkumiseen on kuitenkin toiset ihmiset, joten kun oletin, että ei heitä akatemialla näy niin jätin myös itse tänne tulematta. Rutiinini siis joululomalla katosivat ja noin viikon makaamisen ja pleikkarin pelaamisen jälkeen mietin, että mitä vittua minä teen. Olin huonoa seuraa läheisimmilleni, enkä saanut mitään aikaan. Mietin, että miksi ja mihin kadotin sen hyvän, joka teki minut iloiseksi.

Päätin muutaman päivän pohdiskelun jälkeen lähteä kävelemään Tamkin kirjastoon lainaamaan Jim Collinsin kirjaa: Hyvästä paras. Pyörin hetken kirjastossa, kuin hukassa oleva lapsi, enkä edes löytänyt etsimääni, vaikka tietotekniikka väitti yhden kyseisen kirjan kirjastosta löytyvän. Tartuin kuitenkin toiseen kirjaan, joka oli Jari Sarasvuon Sisäinen Sankari.

Kommentoi