Tampere
20 May, Monday
13° C

Proakatemian esseepankki

Miltä tuntuu julkaista oma kirja?



Kirjoittanut: Johanna Rita - tiimistä Revena.

Esseen tyyppi: Blogiessee / 1 esseepistettä.
Esseen arvioitu lukuaika on 2 minuuttia.

Sain tänään sähköpostiini ensimmäiset vedokset kirjoittamastani kirjasta, jonka on tarkoitus ilmestyä kuukauden päästä. Kun näin viestin, ensimmäinen ajatus päässäni oli liuta kirosanoja. Tämän pitäisi varmaankin tuntua hienolta, mutta oikeasti olen aivan helvetin kauhuissani. En olisi halunnut avata koko tiedostoa, mutta pakkohan se oli. Selasin teksti läpi hirveällä vauhdilla, en pystynyt lukemaan yhtäkään kohtaa kunnolla. Juujuu, painoon vain.
Olen kirjoittanut helmikuusta lähtien kirjaa, jossa korkeakouluopiskelijat avaavat sanaisen arkkunsa koronarajoituksien pimeästä puolesta. Siitä, kuinka mielenterveys pirstaloituu, yksinäisyys valtaa mielen eikä pelko tulevaisuudesta jätä hetkeksikään rauhaan. Siitä, kuinka pahalta tuntuu, kun kukaan ei ymmärrä.

Ennen kirjan painoon menemistä olisin halunnut vatvoa tekstiä kuukausitolkulla. Korjailin ja hioin ja korjailin ja hioin. Nyt en kestä enää edes katsoa sitä. Haluaisin tehdä miljoona asiaa toisin, haluaisin perua koko homman ja tehdä kaiken uusiksi. Kun on kirjoittanut jotain niin henkilökohtaista ja synkkää, tuntuu hirvittävän vaikealta ajatella sen olevan pian jokaisen saatavilla. Vaikka kirjaprosessin aikana on ollut monia vaikeita hetkiä, tämä on ylivoimaisesti kaikista kamalin. Odotus. Kauhu siitä, että joku lukee sen – tai siitä, että jotakuta ei kiinnosta lukea. En tiedä, kumpi tuntuu kamalammalta.

Miksi odottaminen ja epätietoisuus sitten ovat niin hirveitä tunteita? Tämän piti olla helpotuksen hetki; ei enää deadlineja, ei enää kaiken alleen peittävää stressiä, ei enää yhtäkään pikku korjausta ulkoasuun, saati sisältöön. Olin huojentunut vihoviimeisen opiskelijahaastattelun jälkeen ja olin erittäin onnellinen kirjoitettuani viimeisen tarinan puhtaaksi. Miksi en voi nyt tuntea samanlaista helpotusta?

Ehkä siksi, että tähän asti kirja on ollut vain minun. Toki olen näyttänyt sitä monelle muullekin, kirjan haastateltavat ovat saaneet lukea omat osuutensa ja olen suorastaan vaatinut saada siitä kritiikkiä. Mutta siltikin, se on ollut minun kirjani. Minä olen saanut muokata sitä, kirjoittaa, katsella, pohtia, vihata ja rakastaa sitä. Nyt se ei enää ole suojassa minun tietokoneeni uumenissa. Se on kaikkien arvosteltavana, riepoteltavana, rakastettavana ja vihattavana. Minun projektini, joka on yhdeksän kuukauden ajan tuonut minulle lohtua, tarjonnut piilopaikan ja auttanut jaksamaan, ei olekaan enää ”minun projektini”. Se on kirja, jonka kuka vain voi ostaa.

Ja samalla, kaiken sen kauhun alla, pilkahtelee kuitenkin jokin positiivinen tunne. En tosin ole aivan varma siitä, mikä se tarkalleen ottaen on, sillä se on niin vahvasti kaiken sen pelon ja jännittämisen alla. Se on jonkinlainen sekoitus hämmennystä, ylpeyttä, iloa, yllättymistä ja riemua. Se liittyy jollain lailla siihen, että onnistuin tekemään jotain merkityksellistä juuri, ennen kuin täytin 30. Että en olekaan elänyt näitä opiskelijavuosiani vain juhlien ja rällästäen, vaan olen pystynyt luomaan myös jotain minulle todella tärkeää.

Mutta vaikka olen ylittänyt itseni ja luonut jotain minulle tärkeää, kaikille se ei välttämättä ole sitä. Se on yksi kirja muiden joukossa. Voi olla, ettei se myy eikä siitä pidetä. Voi olla, että sen ajatellaan olevan turhanpäiväistä opiskelijoiden ruikuttamista. Ehkä koronasta ja sen tuomista haasteista ei enää jakseta puhua saati lukea enää yhtään enempää.

Nämä ovat kuitenkin loppujen lopuksi asioita, joihin en voi itse lopulta kovinkaan paljon vaikuttaa. Mikäli en halua tulla hulluksi stressistä, on pakko yrittää miettiä kirjan julkaisemisen hyviä puolia. Sitä, että kävi mitä tahansa, olen ylittänyt itseni tavalla, jota en vielä yhdeksän kuukautta sitten olisi voinut kuvitellakaan. Sitä, että selvisin tämän hirveän etäopetuskauden sen voimalla, että kirjoitin kaikkia niitä kamalia kokemuksia ylös. Ja sitä, että kuukauden päästä juhlin minun ikioman kirjani julkkareita, enkä sen jälkeen voi kuin toivoa parasta.

Kommentoi