Tampere
26 May, Sunday
15° C

Proakatemian esseepankki

Ei minä, vaan me



Kirjoittanut: Mari-Anne Kuosa - tiimistä Empiria.

Esseen tyyppi: Blogiessee / 1 esseepistettä.
Esseen arvioitu lukuaika on 2 minuuttia.

On kulunut tasan kaksi kuukautta siitä, kun Empiria kokoontui ensimmäiseen pajaan, ja käynnisti yhteisen matkan. Ajallisesti tuo aika on todella lyhyt, mutta ne kaikki havainnot ja oivallukset, joita olen tehnyt tänä aikana, tuntuvat tapahtuneen paljon pidemmällä aikavälillä.

Keskustelin alkuvuodesta siskoni kanssa ja hän kertoi uudesta työpaikastaan, sekä siitä, mitä kaikkea uutta hänen työnkuvaansa kuuluu, ja josta hänellä ei ole aikaisempaa kokemusta. Kuunnellessani häntä, ajauduin pohtimaan omaa tilannettani Proakatemialla. Olinhan tavallaan itsekin aloittanut juuri uudessa työpaikassa. Erona omassa tilanteessani siskooni verrattuna, uuden työympäristön, työpaikan sekä ihmisten lisäksi minulla ei ollut perehdyttäjää perehdyttämään minua, eikä myöskään tarkkaa työtehtävää selvillä. Ei minulla, niin kuin ei kenelläkään muullakaan tiimissämme.

Ystäväni, joka on jo muutama vuosi sitten valmistunut Proakatemian alumni, totesi minulle kuullessaan, minun hakeneeni Proakatemialle sen olevan ihmiskoe. Naureskelin silloin hänelle takaisin, ja mietin mielessäni, että koulu se on siinä missä muutkin. Tuo ystäväni heitto on kuitenkin alkanut hiljalleen avautua minulle paremmin. Koen tällä hetkellä, että sitähän tämä todella on.

Alun ajatukseni uudesta työpaikasta uudessa ympäristössä vailla perehdyttäjää ja työtehtävää tuntui raskaalta, jokseenkin lamaannuttavalta. Koin, että minun täytyy pärjätä ja suoriutua yksin, sillä niin olen tähän asti koulu- ja työmaailmassa pitkälle elänyt. Suurin ero Proakatemialla, ja tiimiyrittäjänä toimiessa löytyykin ehkä juuri tästä: Kun luovuin ajatuksesta, että minun tarvitsisi suoriutua yksin, oivalsin jotain erityisen tärkeää. Jakaessani ajatuksiani ääneen, huomasin monella olevan samoja ajatuksia ja yhtä sekavia tunteita kuin itselläni. Kun pystyimme jakamaan näitä ajatuksia yhdessä, sain valtavan paljon turvaa ja tukea muilta jatkaa eteenpäin.

Vaikka vertaus ihmiskokeesta pitääkin tässä tapauksessa mielestäni paikkansa, ei sitä tarvitse kuitenkaan kulkea yksin.  On ollut silmiä avartavaa huomata, kuinka paljon omaa painolastia voi hartioiltaan keventää, kun ympärillä on muita, kenen kanssa jakaa niin positiiviset kuin negatiivisetkin asiat. Usein sitä ajattelee olevansa monen asian kanssa yksin, mutta avoimuuden ja rehellisyyden kautta onkin huomannut muiden käyvän läpi täysin samoja asioita, ja joista yhdessä puhuminen on vienyt eteenpäin niin yksilöinä kuin yhdessäkin.

Tiimioppimisessa piileekin se hienous, että sen lisäksi, että pystymme jakamaan moninkertaisesti enemmän tietoa ja oppeja toisillemme, pystymme toimimaan vertaistukena toisillemme yhteisellä matkallamme säilyttäessämme avoimen, rehellisen ja luottamuksellisen ilmapiirin.

Kommentoi